Taiteellinen jatkokoulutus ja taiteellinen tutkimus

Anu Vehviläinen

DocMus

Julkaistu: Finaali-lehdessä 2010

Sibelius-Akatemian jatkokoulutuspäivää vietettiin jälleen perjantaina 12.2.2010 Wegelius-salissa. Järjestäjävuorossa oli DocMus-yksikkö, ja aiheina taiteellinen jatkokoulutus

sekä taiteellinen tutkimus. Tämä teksti on muistiinpanojen pohjalta tehty kuvaus keskustelun kulusta pääpirteittäin. Lopussa tarkastelen laajemmin ’taiteellisen tutkimuksen’ kysymyksiä. Asiasanat: taiteellinen jatkokoulutus, taiteellinen tutkimus.

Päivän aloitti vararehtori, professori Kari Kurkelan alustus, jossa hän vertasi Sibelius-Akatemian taiteellisia tohtorintutkintoja muualla Euroopassa tehtäviin taiteellisiin jatkotutkintoihin. Tämän jälkeen DocMus-yksikön varajohtaja Annikka Konttori-Gustafsson esitteli taiteellisen jatkokoulutuksen näkymiä Ruotsissa, jossa ollaan parhaillaan perustamassa laajaa, usean yliopiston välistä taiteellista tutkijakoulua. Seuraavaksi ohjelmassa oli Kirkkomusiikin, Jazzmusiikin ja Kansanmusiikin osastojen sekä DocMus-yksikön puheenvuorot omasta taiteellisesta jatkokoulutuksestaan ja sen tavoitteista. Näitä puheenvuoroja kommentoivat Musiikkikasvatuksen osaston professori Heidi Westerlund sekä Sävellys- ja musiikinteorian osaston professori Veli-Matti Puumala. Lounastauon jälkeen oli vuorossa Kansanmusiikin osaston professorin Hannu Sahan juhlaesitelmä, joka johdatti toiseen päivän keskeisistä aiheista eli taiteelliseen tutkimukseen. Iltapäivän paneelissa keskustelijoina olivat Hannu Saha, professori Esa Kirkkopelto (TeaK), professori Jan Kaila (Kuvataideakatemia), professori Erik T. Tawaststjerna (Siba) ja jatko‐opiskelija, assistentti Päivi Järviö (Siba). Paneelin puheenjohtajana toimi DocMus-yksikön johtaja, professori Marcus Castrén.

Sibelius-Akatemian taiteelliset tutkinnot panostavat taiteeseen

Kuten vararehtori Kurkela totesi, Sibelius-Akatemiassa taiteellisen tutkinnon painotus on nimenomaan taiteessa, kun taas muualla Euroopassa vastaavissa tutkinnoissa tietopainotteinen, tutkimuksellinen osuus on yleisesti ottaen suurempi. Tutkintorakenteemme pohjautuu Kurkelan mukaan siihen yksinkertaiseen ajatukseen, jonka mukaan taiteilija valmistuu ensin kandidaatiksi, sitten maisteriksi ja – tähän luontevana jatkona – tohtoriksi. Tehdään siis taidetta, jonka puitteissa osaamista syvennetään vähitellen. Tämä ajattelu on kuitenkin usein vaikea hyväksyä. Monet mieltävät tohtorin tutkijaksi, jolloin taiteilijan näkeminen oman alansa tohtorina on outo, jopa käsittämätön ajatus. Eräs syy näkökulmaeroihin on maiden väliset erot taiteen institutionaalisessa asemassa: se, että Suomessa taidealan ylin opetus ja tutkimus on keskittynyt itsenäisiin taideyliopistoihin on eurooppalaisittain poikkeuksellista. Monissa muissa maissa taidealan konservatoriot ovat joutuneet luomaan oman taiteellisen jatkokoulutuksensa tiiviissä yhteistyössä tiedeyliopistojen kanssa. Näissä tapauksissa taiteellinen tohtorintutkinto on pysynyt enemmän tai vähemmän tutkijapainotteisena, ja nimenomaan tieteelliseen perinteeseen kytkeytyvänä.

Kurkela nosti esiin kysymyksen siitä, miten tutkimuksellinen osuus olisi järkevää mitoittaa taiteellisissa tutkinnoissa. Esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa se on Kurkelan mukaan varsin suuri, mutta tutkimusta tukevia opintoja kuuluu opinto-ohjelmaan jo kandidaatti- ja maisterivaiheessa. Suhde taiteen ja tieteen välillä pyritään siis pitämään samanlaisena koko ammattiopintojen ajan. Sibelius-Akatemiassa taas on ollut selvä halu korostaa erityispiirrettään, eli luovan ja esittävän säveltaiteen korkeinta osaamista maassamme. Tämä näkyy myös taiteellisissa jatkotutkinnoissa: meidän on järkevää hyödyntää suurinta vahvuuttamme sen sijaan, että pyrkisimme samaan tutkintoformaattiin tiedeyliopistojen kanssa.

Vaikka olemme taiteellisen jatkokoulutuksen noin 25-vuotisen historian myötä itse vakuuttuneita taiteellisten tohtorintutkintojen mielekkyydestä ja arvosta, tulee meidän Kurkelan mukaan pyrkiä parempaan kommunikaatioon myös ulospäin. Meidän on kyettävä tarkemmin artikuloimaan tutkintojemme tavoitteet ja ne taiteellisen työskentelyn kannalta tärkeät prosessit, jotka taiteilija käy läpi opintojensa aikana. Jokaiselle tutkinnon suorittaneelle prosessien merkitys lienee selvä, mutta nämä hienovaraiset ja mutkikkaat sisällöt eivät välttämättä avaudu itsestään selvästi muille, kansallisille tai kansainvälisille tahoille.

Osastojen puheenvuorot

Siteeraan seuraavassa lyhyesti osastojen puheenvuoroja. Niitä esittivät professori Olli Porthan (Kimu), vararehtori Jari Perkiömäki (Jazz) sekä musiikin tohtori Jouko Kyhälä (Kamu). DocMusin puolesta alustanut lehtori Margit Rahkonen on kirjoittanut tähän lehteen oman tekstinsä, mutta aikataulusyistä johtuen muiden puhujien tekstit eivät ehtineet mukaan. Toivon mukaan jatkossa voimme jatkaa keskustelua taiteellisesta jatkokoulutuksesta myös kirjallisessa muodossa.

Kirkkomusiikkiosaston taiteellista jatkokoulutusta esitteli professori Olli Porthan. Osastolle on ollut tyypillistä tutkimusta edistävien aineiden kuuluminen opintoihin jo kandidaatti- ja maisterivaiheessa. Kun tiedollinen puoli on ollut vahva jo ammattiopintojen alusta asti, on taiteellinen(kin) jatkotutkinto ollut tähän varsin luontevaa seurausta. Porthan otti esiin alueita, joissa taide ja tiede ovat kohdanneet hedelmällisellä tavalla ja jotka olisivat jääneet suorastaan pimentoon, ilman toista osapuolta. Esimerkiksi urkujen rekisterien käyttö vaatii huomattavaa tietopohjaa toteutuakseen optimaalisesti taiteessa, soittaessa. Osaston taiteellisista tavoitteista jatkotutkintojen suhteen Porthan puhui vähemmän, myös siksi, että ne ovat vielä joiltakin osin hieman epäselvät. Osastolla pidetään suotavana, että tutkinnossa kirjallinen työ nivoutuisi taiteelliseen työhön. Koulutuksen päämääränä on identiteettinsä tunnistava taiteilija. Porthanin mukaan tulokset ovat olleet hyviä ja toimiva koulutustapa on alkanut löytyä. Kirkkomusiikkiosastolta on valmistunut tiedostavia ja itsenäisiä taiteilijoita, jotka osaavat ilmaista itseään kirjallisesti, ovat verkostoituneita ja vapautuneita. Moni on kokenut ”löytäneensä” itsensä opiskeluprosessin kuluessa ja tutkijuus on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Kuten Porthan korostaa, tieto ei kavenna taiteilijuutta vaan vahvistaa sitä – tiedostamaton taiteilija on oman itsensä vanki.

Vararehtori Jari Perkiömäen mukaan Jazzmusiikin osasto tunnistaa tarjoamansa koulutuksen tavoitteiksi jazz-musiikin yleisen aseman vahvistamisen Suomessa, uusien taiteellisten näkemysten tukemisen sekä jazzpedagogiikan kehittämisen. Kuten Perkiömäki totesi, tutkimus on jazzmusiikin opiskelussa sisään kirjoitettuna: opinnot tapahtuvat alusta asti pääosin kuulonvaraisesti levyjä kuunnellen, kuulemaansa nuotintaen ja sitä edelleen soittaen ja muokaten.

Kansanmusiikin osastolta juuri valmistunut taiteellinen tohtori, huuliharpputaiteilija Jouko Kyhälä valotti puheessaan osastonsa taiteellista koulutusta omien opintojensa kautta. Kyhälälle oli selvää, että kouluttautuminen tapahtuu ensisijaisesti itseä varten, ei yliopiston tai opetusministeriön asettamia tavoitteita varten. Mutta myös tässä tapauksessa taiteilijan kehittyminen vei samalla hänen alaansa harppauksin eteenpäin: ensimmäisenä huuliharpunsoitolla tohtoroituneena taiteilijana Kyhälä teki opintojensa kuluessa soitintaan tunnetuksi niin koti- kuin ulkomailla nostaen instrumentin statusta ja luoden uusia, kansainvälisiä toimintaverkostoja. Kyhälän puheesta välittyi selvä kiitollisuus ja ilo koulutustaan ja sen puitteissa tapahtunutta taiteellista toimintaa kohtaan. Hän mainitsi tärkeäksi yhteisökseen oman osastonsa lisäksi myös tutkijakoulun.

Sävellyksen ja musiikinteorian osaston professori Veli-Matti Puumala kommentoi alustuksia ja kuvaili hieman myös osastonsa käytäntöjä. Puumalan mukaan, mikäli johonkin asiaan perehdytään syvemmin, se edellyttää tutkimista – olipa kyse tieteellisestä tutkimuksesta tai ei. Säten jatko-opintojen etu on, että säveltäjä voi keskittyä johonkin erityiskysymykseen rauhassa monen vuoden ajan. Samalla säveltäjän minuus kehittyy. Tämä heijastuu ulospäin, mutta hitaasti ja ehkä myös vaikeasti määriteltävästi tai todistettavasti.

Taiteellinen tutkimus tulee – oletko valmis?

Osin Sibelius-Akatemiaa vielä vieraalta tuntuva termi, ’taiteellinen tutkimus’, on vakiintunut osaksi akateemista puhetta jo useilla tahoilla. Teatterikorkeakoulu ja Kuvataideakatemia puhuvat omasta taiteellisesta tutkimuksestaan, samoin Euroopassa käsite ”artistic research”  on käytössä laajasti. Sibelius-Akatemiassa ainakin DocMus-yksikkö on tähän asti pyrkinyt pikemminkin välttämään ’taiteellinen tutkimus’ -sanaparin käyttöä. Painavin syy tähän välttelyyn lienee termin monet sisällöt riippuen siitä, kuka termiä kulloinkin määrittelee.

Moni taiteilija toki kokee positiivisena, että puhtaasti tieteen perinteestä kumpuavalle tutkimukselle on vaihtoehto – tällöin taiteilijalle voisi tarjoutua tapa löytää paikkansa tutkimuksen piirissä ilman, että pitäisi kesken kaiken omaksua jokin täysin uusi identiteetti. Sana ’taiteellinen’ viittaisi tällöin johonkin, josta esimerkiksi taiteilijalla olisi jo kokemusta ja ammattitaitoa, joskin ’tutkimus’ asettanee omat vaateensa.

Mutta vaikka termin ympärillä leijuva, orastava vapauden tunne ehkä houkuttelisikin puoleensa, on suoralta kädeltä hyvin vaikea tietää, mihin kaikkeen tulee samalla viitanneeksi. Tästä johtuen moni ahdistuu koko termin läsnäolosta. Useat taiteilijat, esimerkiksi, haluavat ”vain tehdä omaa työtään rauhassa” ilman terminologista määrittelypakkoa. Heitä ei kiinnosta nimetä omaa tekemistään – tekivätpä he työtään yliopiston jatkokoulutuksen piirissä tai sitten vapaina sieluina muualla. Joidenkin mielestä taas mitään taiteellista tutkimusta ei ole olemassakaan, on vain tutkimusta, jota tehdään vähän tai enemmän, hyvin tai huonosti. Tällöin viitataan kaiketi lähinnä tieteelliseen tutkimukseen, josta moni muusikko onkin voinut onnellisesti löytää apuvälineitä omaan työskentelyynsä – juuri taideyliopistossa olemme kaiken aikaa taiteen ja tieteen vuorovaikutuksessa. Tai sitten ymmärretään, että taiteeseen liittyvä tutkiva asenne on taiteilijalle päivänselvä ilmiö eikä tätäkään toimintaa tulisi kutsua taiteelliseksi tutkimukseksi, vaan taiteelliseksi toiminnaksi tai taiteeksi.

Olikin piristävää kuulla Kansanmusiikin osaston vuosi sitten valitun uuden professorin, Hannu Sahan, juhlaesitelmä, jossa hän mutkattomasti, ilman problematisoinnin häivääkään viittasi sibeliusakatemialaiseen, monivuotiseen taiteellisen tutkimuksen perinteeseen. Saha totesi Sibelius-Akatemian olleen jo pitkään ”tekemässä taiteellisen tutkimuksen pioneerityötä erinomaisin näytöin”. Sahan mukaan esimerkiksi monet Kansanmusiikin osaston taiteelliset tohtorintutkinnot ovat tuoneet esiin erityisiä, uusia taiteen luomisväyliä, jotka ovat uudistaneet taiteen kenttää merkittävästi. ”Jatkotutkintojen taiteellinen tutkimus teki tämän kaiken mahdolliseksi, tieteellinen lähestymistapa ei olisi synnyttänyt näitä kysymyksiä eikä antanut näitä vastauksia.” Saha näkee niinikään, että taiteellisessa tutkimuksessa saavutettuja tuloksia ja niiden pedagogisia sovelluksia on mahdollista hyödyntää myös peruskoulutuksessa. Se, että taiteellinen tutkimus ei näy vielä virallisesti osana Sibelius-Akatemian tutkimustoimintaa, on Sahan mukaan selkeä puute.[1]

Määritellessään taiteellista tutkimusta sinänsä Saha otti esiin mielestäni hyvin havainnollisen esimerkin. Omassa, kansanomaisen musiikkityylin muuntelua käsittelevässä väitöskirjatyössään Saha lähestyi aihettaan paitsi tieteellisesti (tallentaen jne.), myös menetelmin, joiden vuoksi työskentelyä olisi voinut luonnehtia taiteelliseksi tutkimukseksi: hän soitti itse monien pelimannien kanssa omaksuen näin musisoimalla tutkimaansa muuntelua. Tietoa tuli paitsi tarkkailevan tutkijan roolissa, myös paljolti oman taiteellisen prosessin kautta. Sahan mukaan väitöskirjamuotoon suunnattu kirjoittamisprosessi teki työstä tieteellisen, mutta tämä ei tietenkään häivyttänyt mihinkään jo tehtyä taiteellisen tutkimuksen osuutta, eli mikäli Sahaa oikein tulkitsen, muusikon ammattitaitoon perustuvaa tutkivaa toimintaa.

Kuinka dokumentoida?

Se, että esimerkiksi Sibelius-Akatemian taiteellisen tohtorintutkinnon kirjallinen työ on toistaiseksi määritelty varsin väljästi, on kyllä antanut taiteilijoille vapauden etsiä heille itselleen sopivinta tutkimisen ja kirjoittamisen tapaa, mutta samanaikaisesti synnyttänyt joukon epäilyjä tehdyn työn vakuuttavuudesta[2]. Esimerkiksi Musiikkikasvatuksen osaston professori Heidi Westerlund kaipasi kirjalliselle työlle selkeämpiä määrittelyjä. Nykyisellään tuotos voi Westerlundin mukaan olla ”kuvagalleria, omaelämäkerta tai huono gradu” eli melkeinpä mitä tahansa, mikä taas ei ole edullista taiteellisen tutkinnon statuksen kannalta. Kurkelan tavoin myös Westerlund peräänkuulutti tarkempaa määrittelyä sille, miten kirjallinen työ liittyy tapahtuviksi oletettuihin ja tavoitteena oleviin taiteellisiin prosesseihin.  Keskeistä olisi niinikään sisältötavoitteiden ja koko alaa hyödyttävien tulosten kuvaaminen siten, että ne aukeaisivat myös ulkopuolisille. Westerlundin mukaan taiteelliset tutkinnot näyttäytyvät usein ns. sooloprojekteina, joiden hyötyjiä ovat lähinnä tutkinnon suorittajat. Viimeksi mainittu ajatus sai vastakommentin, jonka mukaan taidealan kehittyminen on voimakkaasti sidoksissa juuri taiteilijoiden henkilökohtaiseen kehittymiseen. Mm. Kurkela huomautti, että Sibelius-Akatemian taiteellinen jatkokoulutus on pyritty suunnittelemaan siten, että se samalla palvelisi myös tätä laajempaa tarkoitusta eli hyödyttäisi opiskelijan itsensä lisäksi myös koko alaa. Esimerkiksi  tukiopintojen keskeinen tavoite on parantaa taiteilijan kykyä kommunikoida yhteisönsä kanssa. Konserttisuunnitelmissa taas painotetaan temaattista kiinnostavuutta ja omaperäisyyttä: mietityt, tarkoin punnitut konserttiohjelmakokonaisuudet tuovat arvokkaan lisän musiikin alalle ja näin ollen kehittävät sitä.

Kari Kurkela puolusti kirjalliselle työlle annettuja vapaita raameja. Hänen mukaansa raamit ovat olleet varsin toimivat, eikä mainittu vapaus ole suinkaan tarkoittanut yleistä leväperäisyyttä tai välinpitämättömyyttä kirjallisten töiden suhteen. Päinvastoin, moni opiskelija on ottanut kirjallisen työn asettaman haasteen vastaan erittäin motivoituneena ja suurtakaan työmäärää kaihtamatta. Käytäntö on jopa osoittanut, että kirjallinen työ muodostaa työmääränsä vuoksi niin suuren osan opiskelijan jatko-opinnoista, että sen näyttäytyminen ainoastaan tukiopintona tuntuu epäsuhtaiselta. Opintopisteisiin nähden kirjallinen työ on vienyt leijonanosan opiskelijan opiskeluajasta ja energiasta. Näin ollen on pohdittu mahdollisuutta liittää kirjallinen työ osaksi opinnäytettä – moni mieltää sen sellaiseksi jo nyt, sillä kirjallinen työ on näkyvästi esillä myös tutkinnon tarkastustilaisuudessa, jossa sen tarkastuksen suorittaa peräti kaksi henkilöä. Jos kirjallinen työ olisi osa opinnäytettä, sille samalla kuitenkin asettuisi suurempi määrittelytarve ja sen tämänhetkinen vapaus voisi olla uhattuna.

Kirkkopelto liittää taiteellisen tutkimuksen yliopistoyhteisöön

Iltapäivän paneelin vierailijajäsen, Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopelto totesi aluksi, että taiteellinen tutkimus on taideinstituutioissa tehtävää tutkimusta. Hänen mukaansa tutkivaa taidetta on ollut aina, mutta taiteellisen tutkimuksen käsite on syntynyt institutionalisoitumisen myötä. Koska yhden paneelin aikana puheenvuoroja voi käyttää vain rajoitetusti, valaisen tässä tekstissä Kirkkopellon ajatuksia myös hänen oman virkaanastujaispuheensa kautta.[3] Puheessaan hän selventää laajasti mm. laitoksellisuuden perusteita. Alkuun hän tekee pesäeron tieteeseen: Kirkkopelto toteaa, että taiteellinen tutkimus ei ole humanististen tieteiden piirissä tehtävää taiteen tutkimusta, jossa taidetta tutkitaan olemassa olevien teorioiden valossa, sillä taiteellinen tutkimus ei ole teoria- vaan taidelähtöistä. ”Aloite taiteelliseen tutkimukseen lähtee taiteilijasta, on taiteilijan tekemää tutkimusta, joka liittyy hänen itsensä tuntemiin ja hallitsemiin taiteellisiin käytäntöihin ja muotoihin, hänen kokemuksiinsa taiteentekijänä.” Samanaikaisesti on myös ilmeistä, että taiteellisen tutkimuksen tulee tapahtua siellä, missä ei olla sitouduttu yksinomaan tiedon vaan myös taiteen tuottamiseen, eli taideyliopistossa. Taideyliopistossa on siis järkevää tehdä juuri sille ominaista tutkimusta, sellaista joka palvelee taiteilijaksi tulemista ja taiteen kehitystä. Laitoksellisuutta puoltaa myös ajatus siitä, että taiteellinen tutkimus tarvitse toteutuakseen paitsi taiteellisen, myös tieteellisen yhteisön – pääosin siksi, että taiteellinen tutkimus on tietämätön tieteellisestä metodistaan ja teoreettisesta viitekehyksestään. Vähäinen ei ole myöskään se seikka, että tutkimus tarvitsee aina tietyt taloudelliset ja materiaaliset valmiudet voidakseen toteutua. Tämä luonnollisesti korostaa laitoksen merkitystä, samoin se laitoksissa työskentelevä ja opiskeleva yhteisö, joka kykenee testaamaan ja kyseenalaistamaan kriittisesti tutkimuksen eri osa-alueita.[4]

Kirkkopelto myös korostaa taiteellisen tutkimuksen erityisluonnetta toteamalla seuraavaa:

”(T)aiteellinen tutkimus joutuu joka kerta perustelemaan myös tutkimuskohteensa olemassaolon, toisin sanoen se keksii ja perustelee, synnyttää uutta todellisuutta. Se etenee suuntaan, jossa lähtökohtaisesti ei näytä tai tiedetä olevan mitään.” Niinikään Kirkkopelto tekee pesäeron taiteellisen tutkimuksen ja tutkivan taiteen välille. Mm. Heidi Westerlund esitti jälkimmäisen toimivan terminä huomattavasti paremmin – Westerlund piti termiä ”taiteellinen tutkimus” harhaanjohtavana ja taiteellisen työn arvoa alentavana – ikään kuin taide sinällään ei riittäisi ja sen arvoa nostamaan olisi puhuttava taiteellisesta tutkimuksesta. Sanaparissa paino on sanalla ’tutkimus’, kun taas ’tutkiva taide’ korostaisi edelleen taidetta itse pääasiana. Virkaanastujaispuheessaan Kirkkopelto toteaa taiteellisen tutkimuksen – toisin kuin tutkiva taide tekee – pyrkivän teorianmuodostukseen. ”Taiteellinen tutkimus ei ole vain vaihtoehtoinen tapa toteuttaa omia taiteellisia projekteja, vaan sille on voitava asettaa tietty objektiivisuuden vaatimus.” Kirkkopelto kuitenkin korostaa metodologista monimuotoisuutta, ja jopa sitä että jokainen tutkimusongelma voi luoda metodinsa omista lähtökohdistaan. ”Olennaista on tutkimukselle asetettu metodin, tiedollisuuden ja totuuden vaatimus, johon kukin tutkimus vastatkoon omalla perustellulla tavallaan.”[5]

Taiteilijan omat kokemukset tutkimuksessa

Poikkean edelleen varsinaisen jatkokoulutuspäivän keskustelusta viittaamalla Kirkkopellon virkaanastujaispuheeseen, sillä se käsittelee monia taiteelliseen tutkimukseen liittyviä kysymyksiä, joita Sibelius-Akatemiassa parhaillaan työstämme. Eräs keskeisimmistä on oman taiteilijuuden näyttäytyminen tutkimuksen lähtökohtana. Kirkkopelto tunnistaa ongelmat, jotka liittyvät taiteellista tutkimusta tekevän taiteilijan positioon, kuten ongelmat subjektiivisten kokemusten tuomisessa yleiseen ja yhteiseen.  Tässä kohden hän näkee tutkijayhteisön tärkeän merkityksen keskeisenä kriittisen palautteen antajana, joskaan pelkkä yhteisön kritiikki ei näitä ongelmia poista. Taiteellisen tutkimuksen metodologiset kysymykset ovat suuri haaste kaikille sen parissa työskenteleville. Tutkimuksen rungoksi Kirkkopelto tarjoaa mallin, joka koostuu kolmesta toisiaan tukevasta osasta tai toisiinsa lomittuvasta lähestymistavasta: a) keksintö eli taidollinen, soveltava tai tekninen osa, joka ”uudistaa taiteenlajia osoittamalla uuden tavan, jolla taide osallistuu todellisuuden rakentamiseen”; b) teoreettinen osa, joka määrittelee edellisen perusteet sekä c) taiteellinen osa, joka muodostaisi keksityn tekniikan tai mallin taiteellisen sovellutuksen. Viimeksi mainittu myös osoittaisi, että tutkimus on perustunut taiteellisiin käytäntöihin ja ilmiöihin. Kirkkopelto antaa samalla oman vastauksensa jatkokoulutuspäivän aikanakin pohdittuun kysymykseen dokumentoinnin vaatimuksista: ”Tutkimukselle olennaista on, että teos ja sen valmistumisprosessi on riittävän hyvin dokumentoitu ja teos on perusteltu, siinä määrin kuin se on mahdollista, myös suhteessa teoreettiseen aineistoon.” Ilmaukset ’riittävän hyvin’ ja ’siinä määrin kuin se on mahdollista’ kielivät juuri siitä väljyydestä, joka tuntuisi olevan tarpeen institutionaalisesti nuoren tutkimuksen kohdalla.

Taiteellinen tutkimus Kuvataideakatemiassa

Paneelin toinen vierailijajäsen oli Kuvataideakatemian professori Jan Kaila. Myös hän sitoi kommenteissaan taiteellisen tutkimuksen yliopistoyhteisöön kuuluvaksi ilmiöksi. Termejä ’taiteellinen tai tekijälähtöinen tutkimus’, ’artistic research’, ’research in art’ ja ’practise based art’ yhdistää ajatus taiteilijasta, joka tekee tutkimusta yliopistoyhteydessä, osana jatko-opintoja. Hieman erisävyiset sanat ottavat esiin sen keskeisen seikan, että kyse on nimenomaan taiteilijasta, joka tutkintoa tekee. Myös Kaila piti oleellisena vapautta, joka Suomen taideyliopistoilla on verrattuna monien Euroopan maiden instituutioihin. Kailan mukaan ”taiteellinen tutkimus” -termi otettiin Kuvataideakatemialla käyttöön alusta alkaen, joskaan se ei ole poistanut teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Kaila problematisoi termiä kysyen, miten tutkimus on taiteellista? Britanniassa puhutaan ’lähtöisyydestä’ (practise based), jossa jotain on pohjalla, lähtökohtana. Kuvataideakatemialla ei Kailan mukaan ajatella näin, vaan taide on olemassa tutkimuksessa sellaisenaan. Tarkemmin, taideteoksista koostuva produktio-osuus muodostaa tutkinnosta (60-)80 prosenttia, jolloin taideteoksia reflektoivalle teoriaosuudelle jää 20-40 prosenttia. Kaila kuitenkin totesi Kuvataideakatemian pyrkivän tällä hetkellä eroon mainitusta produktio–teoria -jaottelusta. Kailan puheenvuoro herätti yleisökysymyksen: koska moni taiteilija joka tapauksessa reflektoi omaa taiteentekoaan, miksi Kuvataideakatemia ei kutsu kyseistä produktio-teoria-yhdistelmää yksinkertaisesti taiteeksi? ”Koska ne molemmat ovat siinä”, vastasi Kaila.

Kommentointia

Alustukset nostivat yleisöstä esiin monia kommentteja. Muun muassa DocMus-yksikön varajohtaja Annikka Konttori-Gustafsson oudoksui ’tutkimus’-termin omimista yksinomaan tieteen piiriin: ”Koen vahvasti tutkivani, myös soittamalla.”

Säveltäjä Otto Donner otti kantaa taiteilijoiden tutkimuksellisuuteen sekä taiteellisiin jatkotutkintoihin. Tutkintokonserttiin valmistautuvilta opiskelijoilta Donner sanoi kysyvänsä aina, ”mikä on se kysymys johon tämä konsertti on vastaus”.  Donner piti kirjallisen työn kuulumista osana tutkintoon relevanttina vaatimuksena.

Populaarimusiikin tutkimusprofessori Vesa Kurkela kiinnitti huomion retoriikkaan ja oikeiden sanojen valintaan. Se joka ilmoittaa tekevänsä tutkimusta saa kenties helpommin rahoitusta. ’Tutkimus’ on juuri nyt sanana kovaa valuuttaa.

Panelistina toiminut professori Erik T. Tawaststjerna muistutti Sibelius-Akatemian taiteellisten tohtorintutkintojen mallin tulleen aikanaan Yhdysvalloista, jossa jatkotutkinnot ovat usein monipuolisia. Amerikkalaiset musiikin tohtorit ovat usein pikemminkin ”yleisauktoriteetteja” kuin jonkin tietyn kapean alan erikoisosaajia. Tawaststjerna esitti myös kysymyksen, keitä varten tohtorintutkintoja tehdään. Siinä missä maisterintutkinnot palvelevat ensisijaisesti omaa alaansa, tohtorin tulisi valmistua laajempaa merkitystä varten. Jan Kaila kommentoi myös tohtoreiden olevan ensisijaisesti omaa alaansa varten: ”emme synnytä vain tietoa vaan kykeneviä toimijoita”.

Kaila pohti myös laajemmin, onko taiteellista tutkimusta ollut ennen ”taiteellista tutkimusta”? Eli mikä on taiteellisen tutkimuksen historia ennen taideyliopistoihin perustettuja taiteellisia jatkotutkintoja? Kaila mainitsi monien näkevän Leonardo da Vincin taiteellisen tutkimuksen tekijänä, ja kysymys herää myös useiden 1900-luvun kuvataiteilijoiden kohdalla: heistä moni on myöhemmin paljastunut loistavaksi kirjoittajaksi. Tämä puoli jäi kuitenkin heidän elinaikanaan piiloon, sillä virallista julkista keskustelua hallitsivat kuvataiteen teoreetikot.

Keskustelussa nousi esiin monia ajatuksia, jotka eivät vielä löytäneet vastauksia, mutta epäilemättä jäivät kuulijoiden mieliin kehittymään. Seuraavassa ajatusaihelmia, joiden pohtimista voi kukin jatkaa edelleen:

Kuinka taiteen mediumi muutetaan tutkimukselliseksi mediumiksi?

Voiko taiteellinen tutkimus artikuloitua vain taiteena?

Taiteellinen tutkimus on taiteen uusi laji.

Taiteellinen tutkimus on potentiaali.

Taiteellinen tutkimus lähtee taiteilijan toiminnasta.

Yleisön joukosta kommentoineen kapellimestari Veli-Markus Tapion mukaan taiteellisen toiminnan ja tutkimuksen välinen rajanveto ei ole tärkeä kysymys taiteilijalle – keskustelussa on Tapion mukaan kyse instituutioiden välisestä taistelusta eli siitä kuka saa tai ei saa rahaa. Tapio kuvaili muusikon työskentelyä ja huomautti samaa toimintaa nimettävän yhtäällä taiteeksi ja toisaalla tutkimukseksi riippuen kulloisenkin määrittelijän intresseistä. Itse toimintaa nimeäminen ei sinänsä muuta miksikään. Viitaten jatkotutkintojen kirjallisiin vaatimuksiin Tapio kiteytti taiteellisen tutkimuksen olevan eräänlainen ”yltiöreflektio kirjallisessa muodossa”.

Hannu Saha muotoili taiteellisen tutkimuksen olevan täysin uusi tapa tehdä tutkimusta.

Taiteellinen tutkimus Sibelius-Akatemiassa

Pyrin seuraavassa hahmottelemaan sitä, miten taiteellinen tutkimus voisi sopia Sibelius-Akatemian toimintaan. Se, miksi kysymystä edes mietimme, johtuu ymmärtääkseni siitä, että termi on otettu käyttöön jo monissa muissa maissa, muissa suomalaisissa taideyliopistoissa ja jopa monilla Sibelius-Akatemian tahoilla, kuten Kansanmusiikin osastolla. Sibelius-Akatemia ei kuitenkaan ole virallisesti määritellyt tekevänsä taiteellista tutkimusta vaan tutkimukseen liittyvät, koko taloa edustavat kannanotot puhuvat ainoastaan meillä tehtävästä tieteellisestä tutkimuksesta. Yliopistomme tutkimuspoliittinen suunnitelma kuitenkin kehottaa meitä selventämään ajatteluamme ja mielipiteitämme taiteellisen tutkimuksen suhteen. Kuten myös Hannu Saha juhlaesitelmässään totesi, on vakava puute, mikäli taiteilijoittemme tekemä tutkimus ei näy missään. Sitä ei ole virallisesti olemassa.

Ne eurooppalaiset yliopistot, jotka käyttävät termiä ’taiteellinen tutkimus’ ovat siis ottaneet selväsanaisen linjan suhteessa taiteilijoidensa toimintaan: heillä myös taiteilijat tekevät tutkimusta. Ongelmana saattaa tosin olla juuri edellä mainittu sidos tiedeyliopistojen rakenteisiin ja tieteen perinteeseen – pelko siitä, että taiteilijoista muokataan näissä tahoissa pikemminkin tieteellisesti suunnattuja tutkijoita kuin taiteen osaajia, on perusteltu. Kuinka vapaasti taiteilijat voivat kasvattaa omaa tutkimusperinnettään, jos sen on seurattava tiiviisti tieteen piiristä tulevia rakenteita tai periaatteita? DocMus on pitänyt tätä ongelmaa esillä toimiessaan eurooppalaisissa, taiteellisen jatkokoulutuksen yhteistyöverkostoissa ja korostanut voimakkaasti Sibelius-Akatemian taiteellisen tutkinnon taiteellista painotusta. Meillä taiteilija saa tutkinnossaan tehdä edelleen ennen muuta taidetta ja määritellä tutkimuksellisen osuutensa suhteellisen vapaasti. Termiä ’taiteellinen tutkimus’ ei tästä syystä voi istuttaa jo olemassa olevaan, Sibelius-Akatemian taiteelliseen jatkokoulutustoimintaan ilman tarkkaa määrittelyä siitä, mitä termi juuri meille tarkoittaisi.

Kärjistetysti, jos Euroopassa taiteilijaa ohjaa tieteen ja meillä ensisijaisesti taiteen perinne, kuinka lähellä näiden erilaisten taiteellisten tohtorintutkintojen sisällöt voivat koskaan olla toisiaan?

Tieteen läsnäolo taiteilijoiden tekemän jatkokoulutuksen ja tutkimuksen kehittämisessä on kuitenkin oleellista, onhan myös koko Sibelius-Akatemian taiteellinen tohtorikoulutus synnytetty juuri taiteen ja tieteen vuorovaikutuksessa. Nykytilanne näyttäisi erilaiselta, mikäli taiteellista jatkokoulutusta olisivat olleet perustamassa vain taiteilijat. Tieteen tuki on ollut jokapäiväistä ja konkreettista ja on ilmennyt ennen muuta tieteellisen koulutuksen saaneen henkilökunnan ohjatessa taiteilijoita heidän opinnoissaan. Esimerkiksi, Kirkkopellon mukaan taiteellinen tutkimus tarvitsee toteutuakseen tieteellisen yhteisön ennen muuta metodologisten ja teoreettisten kysymysten tarkastelussa sekä saavuttaakseen tietyn objektiivisuuden, mikä mielletään yleisesti tieteellisen pätevyyden ehdoksi. Taiteellinen tutkimus ei voi olla mitä tahansa, mitä taiteilija sattuu keksimään tieteestä irrottautuvaan vapauteen vedoten – juuri tämä lienee pahin pelko, joka taiteelliseen tutkimukseen kohdistuu.

Mutta mainittuaan objektiivisuuden Kirkkopelto myös samaan hengenvetoon korostaa ”metodologista monimuotoisuutta”, jossa jokainen tutkimusongelma luo metodinsa omista lähtökohdistaan. Itse näkisin metodologian monimuotoisuuden sallimisen välttämättömänä taiteellisen tutkimuksen kohdalla – mikä on eri asia kuin ”minkä tahansa salliminen”. Tutkimustaan tekevät taiteilijat ovat usein täysin uudenlaisten kysymysten edessä: he haluavat tutkia aiheita, jotka nousevat nimenomaan taiteellisesta toiminnasta ja taiteilijana olemisesta. Tällöin työn tukena ei ole vuosisatojen tai edes -kymmenien perinnettä, josta ottaa mallia tai lainata käypää metodia. Kun taiteilijan ammattitaitoon pohjautuvaa hiljaista tietoa sanallistetaan ja avataan muille, ollaan alueella jonka moni taiteilija tunnistaa, mutta josta on kirjoitettu varsin vähän. Ongelma on myös, että usein taiteilijoiden on vaikea havaita ja määritellä omaa tutkijuuttaan. Taiteilijan suhde tieteeseen – ja siinä sivussa mihin tahansa tutkimukseen viittaavaan – vaikuttaa kaikesta reflektoinnista ja opiskelusta huolimatta yhä edelleen kompleksiselta. Taiteilijat eivät esimerkiksi halua ottaa osaa alaansa koskeviin konferensseihin, koska kokevat niiden olevan tarkoitettuja vain tieteellisesti meritoituneille henkilöille. Sanaa ’tutkimus’ tulisi siis voida tarkastella ennakkoluulottomasti – vankasta tieteellisen tutkimuksen perinteestään huolimatta tiede ei omista tutkimusta sinänsä. Esimerkiksi lukemattomien mestari–kisälli-suhteiden verkosto, johon monet musiikkielämämme käytännöt perustuvat, kantaa mukanaan valtaisaa tietomäärää ja samalla tutkimukseen taipuvaa aineistoa. Siitä edes pienen osan muokkaaminen vaikkapa yliopistoyhteyteen sopiviksi teksteiksi on mittava hanke, joka on vasta alussa. Taiteilijoille on näin ollen sallittava vapaus pitää kiinni itselle tärkeistä aiheista huolimatta siitä, että oikeasta metodista ei heti alkumetreillä ole vuorenvarmaa käsitystä. Kirkkopeltoa edelleen lainaten, taiteellinen tutkimus ”etenee suuntaan, jossa lähtökohtaisesti ei näytä tai tiedetä olevan mitään.” Tutkimuksen alkaessa ei siis aina tiedetä, mihin tarkalleen ottaen ollaan matkalla, mutta jokin  ammattitaidon tuoma varmuus ja intuitio kehottaa siitä huolimatta pyrkimään kohti tuntematonta. Tällaisen, tietystä näkökulmasta katsottuna epäperinteisen ja uskaliaan tutkimuksen lopputuloksena voi syntyä täysin ennakoimatonta, taideyhteisöä hyödyntävää uutta tietoa ja uusia näkökulmia. Tämä jonkinasteinen ennakoimattomuus ja epäsovinnaisuus tulisi taiteilijoiden tekemälle tutkimukselle sallia. Kyse ei ole hutiloinnista, laiskuudesta tai riman alittamisesta, vaan tutkimuksesta, joka joutuu etsimään toteutumistapansa ja muotonsa usein tapauskohtaisesti.

Mennäkseni vielä konkreettisemmin siihen, miten taiteellinen tutkimus määrittyy: mielestäni Sahan kuvaus hänen omasta väitöskirjatutkimuksestaan oli yksi valaisevimmista koko jatkokoulutuspäivänä. Sahan tapauksessa ei ollut tarvetta sanoa, että kysymys on jommastakummasta – tutkimukseen kuului niin taiteellinen kuin tieteellinenkin lähestymistapa. Eikö tämä kuvasta myös suurta osaa Sibelius-Akatemian kolmella eri koulutuslinjalla tehtävästä toiminnasta? Moni tutkijalinjan opiskelijoistamme haluaa hyödyntää väitöstutkimuksessaan taiteilijan ekspertiisiään ja toisaalta taiteellisen koulutuslinjan taiteilijat hakevat työlleen tukea tieteen perinteestä. Taiteellinen tutkimus viittaisi erityisesti siihen osaan työtä, jonka perusta on muusikkoudessa, taiteilijuudessa ja monivuotisen ammatinharjoittamisen tuomassa asiantuntijuudessa. Tällöin tietynlaista tietoa löytäisi taiteilija ja vain taiteilija, koska tämä erityinen ”taiteellisen tutkimuksen tuoma tieto” ilmenisi ainoastaan taiteilijalle ja hänen ammattitaitonsa kautta. En tietenkään – onneksi – tiedä, miten ’taiteilija’ viime kädessä määritellään, ja on mahdollista että jo itsessään epäselvä käsite vain hämärtää entisestään toista epäselvää käsitettä, eli ’taiteilija’ ’taiteellista tutkimusta’. Ajattelisin kuitenkin, ettei ’taiteilijan’ sen paremmin kuin ’taiteellisen tutkimuksen’ tarvitse määrittyä matemaattisilla rajauksilla vaan ennen muuta taide- ja yliopistoyhteisön kollektiivisen arvion kautta. Konkreettisiin ja tapauskohtaisiin esimerkkeihin, eli tutkimusta tekeviin taiteilijoihin ja heidän tutkimuskysymyksiinsä viitattaessa taiteellisen tutkimuksen olemus tuntuisi aukeavan parhaiten.

Palaisin vielä tekstini alussa mainittuun kommenttiin. Kuten Kurkela totesi, taiteellisessa tohtorintutkinnossa pääpaino on olla korkeasti koulutettu taiteilija ja tätä pidän myös itse tutkinnon tärkeimpänä tavoitteena. Jos koulutamme taiteellisia tohtoreita, joilla ei tutkinnossaan ole enää tilaa soittaa ja laulaa, suunta on ilman muuta väärä. En siis kannata eurooppalaista suuntausta, joissa taiteilija raskaan opintojatkumon kautta kouluttautuu tieteilijäksi voidakseen tutkia. Hinta voi olla kallis, sillä pahimmassa tapauksessa menetetään taiteilijan taiteellinen panos ilman että sama henkilö kuitenkaan saavuttaa vakuuttavaa tieteellistä tutkijan pätevyyttä. Mutta entä Kurkelan ajatus siitä, että tohtori yhdistyy mielikuvissa väärällä tavalla tutkijaan, etenkin tieteelliseen tutkijaan – tätähän Kurkela juuri kritisoi edellä mainitun valossa. Miten taiteellinen tutkimus mahtuu tähän kuvioon?  Tohtoroitunut taiteilija on toki ensisijaisesti taiteilija, mutta tutkintoon kuuluvien konserttisarjojensa ohella taiteilijat ovat yhä enemmän kiinnostuneet juuri tutkimuksen tarjoamista näkymistä. He eivät tyydy vain keveään reflektointiin vaan haluavat antaa tutkimukselle syvällisemmän ja laajemman roolin tohtorintutkinnossaan ja mahdollisesti myös myöhemmässä toiminnassaan. Eikö tällainen taiteilija voi silloin kutsua itseään myös tutkijaksi? Ei ole järjenvastaista ajatella, että kehittyessään, vuosien kuluessa, tällainen toiminta johtaisi kokonaan uudenlaiseen ja itsenäiseen tutkimusalaan, taiteellisen tutkimukseen – osin näin on jo tapahtunutkin, vaikkakaan yhtenäistä määrittelyä ei vielä ole olemassa. Taiteellisen tutkimuksen perusta olisi taiteilijan koulutus ja ammattitaito ja sen erottaisi tieteellisestä tutkimuksesta juuri tämän ekspertiisin hyödyntäminen ja sen myötä osin poikkeavat ja uudet tutkimusmenetelmät. Jatkotutkintojen ei sinänsä tarvitsisi muuttua sisällöiltään nykyisestä mihinkään, en kannata niiden laajentamista suuntaan tai toiseen: näin taiteellinen tutkimus voisi edelleen olla osana niin taiteilijoiden kirjallisia töitä kuin tutkijaopiskelijoiden tekemiä väitöksiäkin. Mutta kaikki tutkivasta yhteisöstä nousevat uudet näkökulmat ja menetelmät voisivat johtaa yhä tarkemmin fokusoituun ja määriteltyyn taiteellisen tutkimuksen kenttään. Tällaisen yhtenäisen alan hahmottuminen elää parhaillaan alkuhetkiään. On olemassa ideoita, irrallisia ajatuksia, kokeiluja mutta myös paljon pinnanalaista tunnetta siitä, että taiteilijoilla on annettavaa myös tutkijoina (sana ymmärrettävä laajasti). Vastarinta on usein kovaa, toisinaan taiteilijan ammattitaidosta kumpuavaa näkökulmaa vastustaa vihainen tieteen edustaja, joskus kapuloita rattaisiin asettaa lähinnä taiteilija itse ja hänen huono itsetuntonsa legitiimin tutkimusperinteen edessä.

Muutama sana sanoista

’Tohtori’ voi tarkoittaa muutakin kuin tieteellistä tutkijaa. ’Tutkija’ voi tarkoittaa muutakin kuin tieteellistä tutkijaa. Taiteilija voi luonnollisesti olla tieteellinenkin tutkija, mutta lienee hyvä ratkaisu vain jos taiteilija ehdottomasti niin haluaa ja ehtii opiskella sellaiseksi. Taiteilija voi olla tohtori, jolloin hän on tutkinnossaan pyrkinyt kehittymään taiteilijana – vieläkö joku jaksaa vastustaa tätä pyrkimystä? Taiteilija voi suuntautua tutkimuksellisuuteen; tohtoriopinnot aloittavat usein tämän asenteen kehittymisen. Se, miksi kyseistä toimintaa kutsutaan, kaipaa aktiivista keskustelua. Onko jokainen kirjallisen työn kirjoittanut taiteilija myös tutkija, sillä tutkija ei viittaa yksinomaan tieteelliseen? Milloin reflektointi muuttuu joksikin laajemmaksi? Muuttuuko se yltiöreflektoinniksi, tutkimukseksi vai taiteelliseksi tutkimukseksi? Jos on olemassa erityinen ”taiteellisen tutkimuksen” alue, mitä ranskalaisia viivoja kirjaamme tämän otsikon alle? Käsillämme näyttää tällä hetkellä olevan lähinnä kysymyksiä: ei ole listaa taiteellisen tutkimuksen vähimmäisvaatimuksista, ei metodeista, ei teorioista, ei tuloksista. Vastauksia odotellessa totean, etten ole huolissani niiden puuttumisesta nyt, määrittely on vain työtä jota joudumme tekemään. Hienointa on ajatus taiteilijoiden ammattitaitoon pohjaavasta tiedosta, joka on mittavaa ja järisyttävän kiinnostavaa.

The annual ”Doctoral Studies Day” took place on Feb 12th in the Wegelius Hall, Sibelius Academy, organized by the DocMus Department. The main themes were ’artistic doctoral studies’ and ’artistic research.  This article collects together the conversations and shorter comments heard on that day. The last part of the article focuses on the term ’artistic research’ within the Sibelius Academy. Keywords: Artistic Research, Artistic Doctoral Studies.


[1] Hannu Saha: Juhlaesitelmä, julkaistu: Musiikki 3–4/2009.

[2] Sibelius-Akatemian jatkotutkintosääntö, 3.1.5: ”Taiteellisten opin- ja taidonnäytteiden ja kirjallisen työn tulee muodostaa tarkoituksenmukaisella tavalla taiteilijan kehitystä edistävä kokonaisuus.”

[3] Luettavissa Teakin verkkosivuilla: http://www2.teak.fi/teak/Teak207/4.html

[4] Emt.

[5] Emt.

This entry was posted in Artikkelit. Bookmark the permalink.

One Response to Taiteellinen jatkokoulutus ja taiteellinen tutkimus

  1. Kristiina Ilmonen says:

    Erinomainen kirjoitus, kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *