Näkökulmia taiteelliseen tutkimukseen

Anu Vehviläinen, DocMus

julkaistu: Finaali 2011

Tämän artikkelin taustalla on kuluneen vuoden aikana DocMus-yksikössä vetämäni kurssi Näkökulmia taiteelliseen tutkimukseen. Jatko-opiskelijoille tarkoitettu kurssi kokoontui lukuvuoden aikana kahdeksan kertaa koko päivän mittaisissa lauantaitapaamisissa. Kurssin ohjaajina toimi talostamme valmistuneita tohtoreita sekä vierailevia tutkijoita muista taideyliopistoista. Kurssi keskittyi pohtimaan, mitä ”taiteellinen tutkimus” meistä kullekin tarkoittaa.

avainsanat: taiteellinen tutkimus, taideyliopisto, tohtorintutkinto

This article is based on a course Understanding Artistic Research held in the DocMus Department during the year 2010–2011. The course gathered together doctoal students and graduated doctors from the Sibelius Academy as well as other Finnish art universitys.

Key words: Artistic Reasearch, Art University, Artistic Doctoral degree.

Kurssi taiteellisen tutkimuksen olemuksen pohtimiseen

Näkökulmia taiteelliseen tutkimukseen -kurssi syntyi tarpeesta pohtia kollektiivisesti ja kaikessa rauhassa sitä, miten taiteilijat haluavat omaa tutkimustaan yliopistossamme tehdä. Pohdimme, millaiset aiheet heitä koskettavat, miten heidän tutkimuksensa suhtautuu muuhun taiteelliseen toimintaan ja miten taiteilijan tutkiminen ylipäänsä mahtuu yliopistomaailmaan ja nyky-yhteiskuntaan. Syksyllä kurssin ohjaajina toimivat allekirjoittaneen lisäksi kolme Sibelius-Akatemiasta valmistunutta tohtoria, Tuomas Mali, Päivi Järviö sekä Veli-Markus Tapio, jotka omina profiilipäivinään valottivat kukin omaa suhdettaan taiteelliseen tutkimukseen ja lisäksi kommentoivat opiskelijoiden jatko-opintokokonaisuutta ja -aiheita. Kevään tapaamisiin kutsuin alustajiksi vierailijoita muista taideyliopistoista. Ensimmäinen vieras oli Kuvataideakatemiasta valmistunut tohtori, kuvataiteilija Denise Ziegler ja toinen omaa väitöstään valmisteleva kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvataiteen tohtoriopiskelija Riikka Pelo Aalto-yliopiston Taideteollisesta korkeakoulusta. Maaliskuussa kuulimme Teatterikorkeakoulussa väitöstutkimustaan tekevän ohjaaja Pauliina Hulkon alustuksen, ja viimeiseksi vieraaksi saimme niinikään Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneen taiteen tohtori, lavastaja Liisa Ikosen. Kevään tapaamisten ideana oli keskustella taiteellisen tutkimuksen kysymyksistä alustajien herättämien ajatusten pohjalta sekä valmistella opiskelijoiden tuomien tekstien kautta tätä Finaalin teemanumeroa.

Kurssin ensisijainen kysymys siis oli, mitä jo monilla tahoilla käyttöön otettu termi ’taiteellinen tutkimus’ meistä kullekin mahtaa tarkoittaa. Miten se liittyy esimerkiksi yliopistomme kolmeen tohtoroitumisväylään, taiteelliseen, tieteelliseen ja kehittäjäkoulutukseen? Mitä taiteellinen tutkimus voisi olla muusikolle samalla, kun se jo on jotain teatterilaiselle tai kuvataiteilijalle? Mikä on tyypillistä ja erityistä juuri muusikon tekemässä taiteellisessa tutkimuksessa, entäpä mitä ilmeisen yhteistä sillä on muiden taiteenalojen vastaavan tutkimuksen kanssa? Luonteva vertailukohde asian pohdinnassa onkin maamme muut taideyliopistot, joissa termi ’taiteellinen tutkimus’ on ollut meitä vakiintuneemmassa käytössä jo jonkin aikaa. Vaikuttaa siltä, että taiteellinen tutkimus ei solahda helposti minkään yksittäisen instituution tai henkilön  määrittelemään karsinaan, vaan herättää vaikeita kysymyksiä kaikkialla missä se otetaan esiin.

Toinen suunta johon taiteelliseen tutkimukseen liittyvä pohdinta tähyää, on velvoite, joka Sibelius-Akatemiassa on yleisesti tutkimuksesta asetettu: talon tutkimuspoliittinen suunnitelma edellyttää, että termi ’taiteellinen tutkimus’ tulisi määritellä ja sen suhde tieteelliseen tutkimukseen artikuloida, mikäli termiä ylipäänsä halutaan käyttää. Toistaiseksi Sibelius-Akatemiassa tehtävästä tutkimuksesta tunnustetaan periaatteessa vain perinteinen tieteellinen tutkimus. Mutta vaikka paketoitua määritelmää taiteelliselle tutkimukselle ei ole, termi on sulautunut jo moniin sibeliusakatemialaisiin käytäntöihin. Useat taiteilijoistamme nimeävät oman tutkimuksensa taiteelliseksi esiintyen erilaisilla taiteellisen tutkimuksen kansallisilla ja kansainvälisillä tutkijafoorumeilla. Moni taiteilija kohtaa termin myös etenkin taiteellisten jatkotutkintojen ohjaustilanteissa, sillä ohjaajat seuraavat aikaansa ja ovat tunnustaneet taiteellisen tutkimuksen olemassaolon, vaikkakin epämääräisenä ja alati muuntuvana ilmiönä.

Taiteellinen tutkimus eri taideyliopistoissa ja meillä

Maamme neljä taideyliopistoa linjaavat omaa taiteellista tutkimustaan kukin omalla tavallaan, hieman toisistaan poiketen. Teatterikorkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa linjana on, että kaikki kyseisissä yliopistoissa tehtävä tutkimus on nimeltään taiteellista tutkimusta. Teatterikorkeakoulu puhuu opinnäytteenä tehtävästä ”väitöstutkimuksesta” (ei -kirjasta), jossa teorian osuus painottuu vahvana taiteellisten produktioiden rinnalla. Sanan vaihto ’kirjasta’ ’tutkimukseen’ tekee siis jonkinlaisen pesäeron tieteelliseen väitökseen ja jättänee samalla tilaa taiteellisen tutkimuksen ominaislaadulle. Kuvataideakatemiassa sanaa ’väitös’ ei näy, vaan käytössä on termi ’kuvataiteellinen opin- ja taidonnäyte’. Pääpaino on taiteellisessa työskentelyssä, ja teoriaosuuden laajuus yhteensä 150 pisteen laajuisessa opin- ja taidonnäytteessä voi vaihdella 35–60 opintopisteen välillä. Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu puolestaan käyttää termiä ’taiteellinen tutkimus’ säästeliäämmin, etenkin virallisissa yhteyksissä. Tohtorikoulutettavat tekevät tieteellisesti arvioitavan väitöstutkimuksen – jälleen ’kirja’ tutkimuksen’ sijaan – joka kuitenkin voi sisältää taideproduktioita.

Viime kesällä ilmestyneessä Finaalissa käsittelin ’taiteellinen tutkimus’ -termin perinnettä ja nykytilaa Sibelius-Akatemiassa, muissa taideyliopistoissa ja Euroopassa.[1] Meillä muun muassa Kansanmusiikkiosasto on ottanut termin omakseen, mutta etenkin DocMusissa sitä on aiemmin aktiivisesti vältetty. Ulkoisen paineen vuoksi asenne on kuitenkin vähitellen muuttunut ja termi on tullut mukaan keskusteluun myös DocMusissa – joskus huomaamatta, toisinaan alleviivatusti, kuten esimerkiksi kansainvälisten konferenssien yhteydessä. Sibelius-Akatemia kuuluu myös vastaperustettuun, Suomen Akatemian rahoittamaan Taiteellisen tutkimuksen tutkijakouluun, joten termin käyttöä ei voi enää vältellä.[2] Aiemmin pannassa olleesta ’taiteellisesta tutkimuksesta’ on siis tullut kuin varkain keskeinen käsite ja jopa synonyymi lähes kaikelle taiteilijan tekemälle tutkimukselle. Samanaikaisesti on selvää, että mielipiteitä taiteellisen tutkimuksen ns. oikeasta sisällöstä tai muodosta on lukuisia. Kyseessä on yliopiston sisäinen merkitysneuvottelu, jossa eri tasoilla käytävät keskustelut väistämättä asettuvat päällekkäin, ristiin ja toisiaan vastaan. Ymmärrys ei voi kasvaa yhtäaikaisesti, sisäsiististi ja loogisesti, vaan ristiriidat ja epäselvyydet ovat arkipäivää. Puhumattakaan että koskaan päästäisiin yksimielisyyteen – ei edes tarvitse. Yksittäinen toimija ei voi eikä hänen tarvitse hallita joka hetki ja joka tilanteessa yliopiston eri tasoilla käytäviä ’taiteellinen tutkimus’ -keskusteluja. Sen sijaan hänelle on suotava ehdottomasti tilaa ja rauhaa keskittyä itselleen mielekkääksi kokemaansa aiheeseen ja tutkimuskysymykseen – juuri tämän tilan ja rauhan mahdollistaminen oli tavoitteena Näkökulmia taiteelliseen tutkimukseen –kurssilla.

Denise Ziegler ja tarkemmin määrittelemättömät eleet

Vierailevien taideyliopistolaisten alustukset kurssillamme avarsivat syksyllä alkanutta keskusteluamme positiivisella tavalla. Vaikka genre oli joka vierailijan kohdalla eri, meidän muusikoiden oli helppo havaita monia yhtäläisyyksiä tutkimusongelmien ja tutkimuksen käytäntöjen kanssa. Kuvataiteilija, taiteen tohtori Denise Ziegler (Kuva) esitteli alustuksessaan omaa tutkimustaan Poeettisen piirteistä. Zieglerin kiinnostuksen kohteena ovat arkiset ja huomaamattomat tarkemmin määrittelemättömät eleet, jotka hänen teoksissaan muuttuvat taiteeksi. Muun muassa kirjekuoren avaamisesta syntynyt repimisen jälki, huonekasvin kääntäminen ikkunalaudalla kohti valoa tai ikkunaluukkujen rutiininomainen sulkeminen ovat sellaisia arkisia toimintoja, joihin Zieglerin huomio on taiteilijana kiinnittynyt ja joita hän on päätynyt muokkaamaan teoksiksi. Hänen tutkimuksessaan nousee tärkeäksi myös mimesiksen eli jäljittelyn käsite, joka Zieglerille pitää aina sisällään myös luovan aspektin. Ziegler kuvasi omaa metodiaan eräänlaisena ”mimesimyllynä”, jossa tekijä toistuvan mimeettisen käsittelyn kautta työstää alkuperäisestä eleestä ja niiden jättämistä jäljistä uuden taideteoksen.

Kurssilla kiinnostuksemme kohdistui paljolti myös siihen, miten taiteellisessa tutkimuksessa oma taiteellinen toiminta voidaan saattaa keskusteluun kaiken ulkopuolisen aineksen kanssa. Miten taiteilijat esimerkiksi hyödyntävät erilaisia lähteitä ja muuta tutkimusta? Tai, kuinka taiteilijakoulutuksen saanut ylipäänsä uskaltaa tarttua tieteen- tai taiteenfilosofiseen teokseen ilman tieteellistä pohjakoulutusta? Kuinka välttää tilanne, jossa taiteilijat alkavat tehdä jotain tieteeseen viittaavaa, mutta pinnallisesti ja väärin ymmärtäen, jolloin tuloksena on ehkä vain huonoa tieteenteon yrittämistä taiteellisen tutkimuksen varjolla? Onko kahtiajako taiteen ja tieteen välillä niin syvä ja lopullinen, että olisi parempi valita vain toinen lähestymistapa? Vai pitäisikö taiteellisessa tutkimuksessa koko metodologia olla jotain ihan muuta, siten että koko tieteen perinne ja siellä kehitellyt menetelmät voitaisiin rauhassa unohtaa? Kysymys nousi esiin myös Denise Zieglerin tutkimuksessa. Kysyttäessä häneltä omista taustavaikuttajistaan ja suhteestaan erilaisiin lähteisiin Ziegler kertoi kääntyneensä mm. Aristoteleen Runousopin puoleen. Hän teki rajauksensa kuitenkin hyvin selväksi: hän ei halua tutkia Runousoppia filosofina vaan ainoastaan taiteilijana. ”Työni ei ole filosofinen vaan taiteellinen ja katson, että Runousoppi ei kuulu yksinomaan filosofeille vaan meille kaikille.”

Riikka Pelon sanat

Sattumalta myös kurssimme toisen vierailijan, kirjailija-käsikirjoittaja Riikka Pelon (Aalto/TaiK), tutkimus perustui Runousoppiin. Pelon Draaman purkautuminen käsikirjoittamisen ja elokuvadramaturgian kysymyksenä
-tutkimuksen lähtökohtana on tragedian teorian kritiikki suhteessa moderniin kokemukseen ja käsikirjoittamiseen. Alustuksessaan Pelo kävi läpi useita tutkimuksensa kannalta keskeisimpiä käsitteitä, joiden valikoituminen ja tarkentuminen kuvasivat valaisevasti tutkimukseen kuuluvaa, laajaa sanallistamisen prosessia. Termiä taiteellinen tutkimus Pelo kuvasi yläkäsitteenä, jonka alapuolelle sijoitti oman, tekijälähtöisen tutkimuksensa. Pelolle oleellista omassa tutkimuksessa on kokemukseen perustuva näkökulma, joka tuo tutkimukselle omanlaisensa painotuksen. Ero Zieglerin tohtorityöhön on kuitenkin selvä: Pelo ei liitä tutkimukseensa taiteellista osiota, vaan antaa sen vaikuttaa nimenomaan erityisenä näkökulmana varinaisessa tutkimustekstissä. Pelolle taiteellinen kokemus on jo koeteltua, opittua, sanatonta ja ruumiillista, kirjallinen kokemus ihmisenä olemisen jakamista. Kysyminen vei tutkimukseen, johon Pelo ei halunnut vastata vain oman taiteellisen tekemisen kautta. Tutkiminen oli eräs ratkaisu kahden ammatin välisen ristiriidan, eli käsikirjoittamisen ahtauden ja kirjailijantyön vapauden, purkamiseen.

Teoriaa luova Pauliina Hulkko

Kolmas vieraamme, ohjaaja Pauliina Hulkko (Teak) totesi taiteellisen tutkimuksen keskeiseksi merkitykseksi sen, että se paitsi mahdollistaa taiteen mahdolliseksi tavaksi tehdä tutkimusta, myös avaa väylän tuottaa erityistä, vain taiteelle ominaista tietoa. Hulkkoa kiinnostaa myös teorianmuodostus eli se, minkälaista on teatterin käytännöistä nouseva teoria tai miten löydetty taiteellinen tieto muunnetaan teoriaksi. Ongelmana on produktioiden itsenäisyys ja ainutlaatuisuus: jos jokaisessa esityksessä on oma filosofiansa, analyysinsä ja metodinsa, kuinka niistä voidaan muodostaa mitään yleistä ja kaikenkattavaa?

Hulkon alustuksen innoittamana keskustelimme kurssilla paljon erityisesti taidemusiikin taiteellisesta tohtorintutkinnosta ja siihen liittyvästä ”korkean esittämisen tason” ongelmasta. On toki loogista, että Sibelius-Akatemian taiteellisen tohtorintutkinnon konserteilta vaaditaan korkeaa tasoa eli yhteensä viittä julkista onnistumista mahdollisimman vaativien konserttiohjelmien puitteissa. Mutta miten hyvin tähän yhtälöön mahtuvat kokeilevuus ja riskinotto? Tutkimus on lähtökohtaisesti kysymistä, uuden näkökulman löytämistä ja itsensä likoon laittamista. Verrattuna teatterilaiseen tai kuvataiteilijaan muusikko on opinnäytteissään poikkeavassa tilanteessa. Kuvataiteilija luo teoksensa alusta asti itse, samoin teatterilaiselle uuden produktion luominen on usein myös oman, uuden tekstin kirjoittamista, ei valmiin tekstin tulkintaa. Taidemusiikkipuolella genre on puolestaan ensisijaisesti tyylin säilyttämistä, eli jo sävellettyyn tarttumista. Muusikolla on vastuu esittämästään teoksesta, sillä se ymmärretään arviointitilanteessa tietyin ehdoin. Schubertia ei voi esittää ”kokeilevasti” rock-henkisenä tai omia tahteja sinne tänne lisäten, vaikka se taiteilijalle itselleen olisikin mahdollisesti taiteilijuutta avartava ja kehittävä toimenpide. Näin jo olemassa olevaa teosta tulkittaessa ulkoisesti ilmeinen ja näkyvä kokeilevuus on mahdollista kenties pienemmissä puitteissa kuin oman tekstinsä luovalla teatterilaisella tai kuvataiteilijalla. Tästä syystä muiden genrejen silmin nähtynä muusikoiden tohtorikonsertit eivät välttämättä tunnu tutkivan mitään, sillä nehän vain ”toistavat samoja, jo sävellettyjä teoksia”. Muusikot tietävät tämän olevan näköharha, sillä myös teosta tyylin mukaisesti esittävä muusikko voi tietenkin olla luova. Ehkäpä taiteellisen kehittymisen tai luovuuden arviointi on vain äärimmäisen vaikeaa juuri silloin, kun puitteet ovat rajatut teoskäsityksen vuoksi.

Hierarkian murtaminen Liisa Ikosen tutkimuksessa

Kevään viimeisenä vieraana kuulimme skenografi (lavastaja-pukusuunnittelija) Liisa Ikosen alustuksen väitöstutkimuksestaan Dialogista skenografiaa –  Miten ymmärtää yhteisöllistä luovaa työskentelyä. Tutkimus pyrki ymmärtämään teatteriyhteisön sisäistä luovaa prosessia ja etsimään vaihtoehtoja perinteisesti hierarkkiselle teatterityölle. Taustalla on Ikosen monivuotinen työkokemus laitosteatterissa, jossa skenografille suodaan tyypillisesti varsin kapeat puitteet työnsä tekemiseen. Väitöstutkimukseen kuuluva taiteellinen osuus piti sisällään työtavoiltaan kokeellisia esityksiä, joissa toimittiin perinteistä ohjaajan ja alaisten välistä valta-asetelmaa tasa-arvoisemmin. Tutkimuksessaan Ikonen asetti saamansa kokemukset keskusteluun Martin Heideggerin fenomenologian kanssa.

Vuonna 2006 valmistuneen tutkimuksensa Ikonen aloitti 1990-luvulla tehden välillä myös tiiviisti töitä laitosteatterissa. Perustutkintoa seurasivat vuonna 1993 alkaneet lisensiaatintutkinnon opinnot, joissa valittavana oli joko taiteellispainotteinen tai tieteellinen linja. Ikonen valitsi edellisen ja omien sanojensa mukaan lähes ”vastusti kaikkea tieteellisyyttä”. Riitta Nelimarkan tohtorintutkintoon (2000) liittyvä julkinen kompastelu loi kuitenkin pitkän varjon koko Taideteollisen korkeakoulun taiteelliselle tohtorikoulutukselle. Ikosen mukaan tapaus teki tutkijoista varovaisia, ja myös Ikonen koki tutkimuksena valmistumiseen asti epävarmuutta erityisesti sen nimeämisestä taide–tiede-dikotomian puitteissa. Suhde tieteeseen lämpeni ajan kuluessa muun muassa siksi, että Ikonen sai työllensä kaipaamaansa tutkimuksellista ohjausta ja perehtyi laajasti mm. Heideggeriin. Ikoselle tieteen ja taiteen raja tuntuu kuitenkin yhä edelleen keinotekoiselta, ja hän puhuisikin mieluummin vain tutkimuksesta.

Espoolaisen Hypnos-ryhmän kanssa tehty taiteellinen työ avasi Ikoselle kokonaan uudenlaisen työskentelykulttuurin. Produktioissaan ryhmä luopui ennakkoon suunnitellusta tarinasta, jonka mukaan esitystä perinteisesti harjoitellaan. Teokset syntyivät harjoituksissa, joissa materiaali luotiin yhdessä, improvisoiden ja vuorovaikutuksen kautta, jopa ilman määrittelyä siitä, kuka produktiossa on ohjaaja ja kuka näyttelijä. Tekotapa oli kokeilevuudessaan riskialtis ja saattoi tekijät näin kritiikin kohteeksi – osa ryhmän tuottamista esityksistä kuului Ikosen väitöstutkimukseen, joten ne myös arvioitiin. Arvioijat olivat lukeneet Ikosen tutkimussuunnitelman ymmärtääkseen kunkin esityksen käsittelemän ongelman ja tavoitteet. Ikosen mukaan arviointitapa oli pohjustuksesta huolimatta kuitenkin ongelmallinen, sillä arvioijaa oli lopultakin hyvin vaikea saada näkemään tutkimuksen koko merkitys tekijälle itselleen. Ikosen näkemysten pohjalta aiheesta virisi kurssillamme laaja keskustelu:  vaikka taiteilija itse saisi taiteellisesta tutkimusmatkastaan irti paljonkin, on tätä toisinaan vaikea todistaa aukottomasti kellekään ulkopuoliselle. Jotain on selvästikin tutkimuksen kuluessa tehty, mutta vaikutukset eivät ole yksiselitteisiä tai aina edes näkyviä tai saattavat olla merkityksellisiä juuri sillä hetkellä vain tekijälle itselleen – ja siitä huolimatta arvokkaita. Taide kehittyy juuri tekijöidensä yksilöllisten prosessien kautta, mutta niiden artikulointi on taiteellisten tai taiteellispainotteisten tohtorintutkintojen suuri haaste.

Keskustelu jatkuu. Näkökulmia taiteelliseen tutkimukseen –kurssin suurin anti oli mielestäni perspektiivien kirjo, jonka opiskelijoiden omien töiden ohella tarjosivat niin omat, tohtoroituneet muusikkomme kuin muiden taideyliopistojen edustajat. Ajatellen tulevaa taideyliopistoa, huolimatta yhteensovittamisen hallinnollisista tai taloudellisista ongelmista pidän taiteen eri alojen kohtaamista toivottavana ja siten yhteistä taideyliopistoa kiinnostavana mahdollisuutena. Taiteellinen tutkimus on alue, jolla eri genret voivat oppia toisiltaan.


[1] Vehviläinen, Anu: Jatkokoulutuspäivä Sibelius-Akatemiassa – Taiteellinen jatkokoulutus ja taiteellinen tutkimus, Finaali 2010/2, 5–15 .

[2] http://www.aka.fi/fi/A/Suomen-Akatemia/Mediapalvelut/Tiedotteet1/699-tohtorinkoulutuspaikkaa-77-tohtoriohjelmalle-vuosiksi-20122015-/

This entry was posted in Artikkelit. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *