Konsertti tarvitsee vuorovaikutusta

Konsertti tarvitsee vuorovaikutusta

Artikkeli julkaistu Rondo-lehden numerossa 9/2012

Taidemusiikin konserttietiketti noudattaa käytäntöjä, jotka luotiin jo romantiikan ajalla. Konsertti on juhlava rituaali, jossa taiteilija on spottivalokeilassa lavalla ja yleisö etäällä pimeässä. Onko muodollinen ja rituaalinen etiketti vain hyvästä? Olisiko sille vaihtoehtoja?

Pianisti ja etnomusikologi Henry Kingsbury näkee taidemusiikkiresitaalin rituaalina, jossa esiintyjä eristetään yleisöstä emotionaalisesti latautuneen välimatkan avulla. Etäisyyttä korostaa konserttitilan jako lavaan ja pimennettyyn katsomoon. Viestintä on sanatonta ja tapahtuu vain musiikin välityksellä. Yleisöllä on lupa odottaa esiintyjältä mm. teknistä taituruutta sekä aitoja ja intiimejä tulkintoja merkkiteoksista.

Moni taiteilija kuvaa konserttietikettiä turvaverkoksi, joka suojelee konsertin aiheuttaman paineen alla. Rituaalinomaisuus luo sopivat raamit tilanteelle, jossa taiteilijalta vaaditaan suuria voimavaroja. Konsertin kulku on tarkoin säädelty, ja taiteilija voi näin keskittyä täysin omaan suoritukseensa. Mutta miltä kuulostaisikaan ”Olet loistava!” -huuto kesken bravuurietydin? Menisikö taiteilijan konseptit sekaisin vai saisiko hän päinvastoin ylimääräisen energialatauksen yleisön kannustuksesta?

Etiketti palvelee myös yleisöä. On kertakaikkisen hienoa, mikäli konserttitilanne säilyy rikkumattomana, ja jokainen salissa olija voi keskittyä vain omaan taidenautintoonsa. Tämä vaatii kuulijalta uskoa siihen, että puhelimen sulkeminen ja hiljaa kuunteleminen mahdollistaa rauhan, jollaista ei jokapäiväisessä elämässä aina löydä. Etiketillä on tärkeä merkitys juuri tämän epätavallisen rauhan vaalimisessa.

Länsimaisen taidemusiikin vakavamielinen konserttietiketti on peräisin romantiikan ajalta. Jos taidemusiikin painopiste vielä 1700-luvulla oli elävässä toiminnassa kuten kirkon tai hovin tilaisuuksissa, romantiikka alkoi korostaa musiikin itseisarvoa. Se loi käsityksen teoksesta, joka oli enemmän kuin vain partituuri tai joukko toisistaan poikkeavia esityksiä. Teos ilmensi perimmäisiä arvoja, Ikuisuutta ja Kauneutta.

Lisztin ja Paganinin kaltaiset taiturit haluttiin tuoda yhä laajempien yleisöjoukkojen eteen, mikä johti yhä suurempien konserttisalien rakentamiseen. Samaan aikaan alkoi järjestelmällinen suurteosten pyhittäminen eli kanonisointi, jonka myötä jo kuolleiden mestareiden, kuten Bach, Händel ja Mozart, musiikkia alettiin julkaista uusintaeditioina ja esittää konserteissa. Näitä suurmiesten suurteoksia – suurissa saleissa – tuli myös kuunnella hiljaisuuden ja keskittyneisyyden vallitessa, ei suinkaan samanaikaisesti seurustellen.

Romantiikan aikana luotu konserttiperinne on säilynyt oleellisilta osiltaan muuttumattomana. Spottivalo, puhumattomuus ja kaikki muukin kontaktin puute luovat taiteilijan ja yleisön välille henkisen välimatkan, joka korostaa romantisoitua taiteilijakuvaa.

Mutta onko tällainen taiteilijakuva taiteilijalle itselleen taakka? Olisivatko paineet pienemmät, mikäli yleisö olisi taiteilijaa kotoisasti lähellä? Konserttisalin etäisyydessä taiteilija myös saattaa kokea yleisön joukkona, jossa yksilöt eivät erotu ja jolla on aina yhteinen mielipide: ”yleisö tykkäsi, yleisö ei tykännyt”.

Helpotusta näyttämölle?

Tenorilaulaja Simo Mäkinen nostaa muusikin yleisösuhdetta pohtiessaan esiin kysymyksen esittäjän ilmaisutaidosta. Hän kritisoi erityisesti instrumentaalikoulutusta tämän puolen unohtamisesta. Vertailukohtana hänellä on omat aiemmat viuluopinnot, joista Mäkisen mukaan puuttui ilmaisutaidon koulutus lähes kokonaan:

”Korkeintaan sovitaan siitä, miten matineassa kävellään lavalle ja kumarretaan”. Sen sijaan lauluopintoihin kuului alusta asti myös näyttämöllinen ilmaisu, minkä johdosta suhde lavalla oloon, esiintymiseen ja yleisöön muuttui radikaalisti:

”Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että uskaltaa tulla lavalle omana itsenään ihmisten eteen, ei muuta. Voin olla lavalla ja uskaltautua kommunikaatioon.”

Mäkinen näkeekin monipuolisen ilmaisutaito- ja näyttämökoulutuksen hyödyllisenä paitsi laulajille myös kelle tahansa instrumentalistille. Kuka puhuu soittotunnilla siitä, miltä katseen ja kuulemisen kohteena oleminen tuntuu?

Vertailu teatterin käytäntöihin ja koulutukseen herättää niinikään monia kysymyksiä. Kärjistäen: siinä missä muusikko voi vältellä oman yleisösuhteensa tarkastelua vaikka koko uransa, teatterissa esityksen harjoittelu tapahtuu kollektiivissa ja aina vähintään ohjaajan silmien alla. Tällöin ohjaaja voi olla eräänlainen yleisön korvike.

Teatterissa esityksiä on useita, ja kokonaisuuden oletetaan kasvavan näytösten ja yleisön paikalla olon myötä. Yleisö otetaan myös mukaan jo harjoitusnäytöksiin, mikä vähentää ensi-iltaan kasautuvia paineita. Näyttelijä siis rakentaa esitystään kommunikaatiossa alusta asti, kun taas yksin puurtaneelle muusikolle yleisö saattaa tulla mielikuviin vasta konserttipäivänä­ –  pahimmillaan pelottavana oliona, joka odottaa muusikon epäonnistuvan.

Ehkäpä siis teatterialan ilmaisua vahvistava ja yleisösuhteeseen tarttuva ote voisi hyödyntää myös musiikin alan taiteilijaa. Miten muuten on mahdollista, että joka ikinen ammattinäyttelijä osaa antaa vaikutelman, että suurinkin lava on hänelle juuri sopivan kokoinen?

Avoin taiteilija & Arvoisa yleisö

Näyttämöilmaisukoulutus voi vahvistaa esittäjää yleisönsä parissa, mutta haastetta voi purkaa myös päinvastaisesta suunnasta. Sen sijaan, että resitaaliperinnettä noudattaen taiteilija poistuu konsertin jälkeen takahuoneeseen ja yleisö koteihinsa, nämä kaksi tahoa voidaan saattaa kommunikaatioon keskenään.

Sibelius-Akatemiassa käynnistämäni ohjelma Avoin taiteilija & Arvoisa yleisö on jo usean vuoden ajan toteuttanut hankkeita, joissa taiteilija ja yleisö saavat konsertin ohella myös keskustella. Vuonna 2010 pidin sarjan ns. keskustelevia pianokonsertteja, joissa soiton lisäksi kerroin esittämistäni teoksista ja kyselin yleisön vaikutelmia kuullusta musiikista. Testasin myös, miten taiteilijan juhlallisen sisääntulon pois jättäminen vaikuttaisi ilmapiiriin ja toki myös omaan keskittymiseeni. Kuljeskelin salissa ennen tilaisuuden alkua ja tervehdin ihmisiä sitä mukaa kun heitä saapui.

Vastassani ei näin ollut anonyymi joukkio, vaan kohtasin kasvoja. Joku hymyili takaisin, joku halusi suojautua katseeltani ja selvästi toivoi, etten puhuisi juuri hänelle. Moni tuntui hämmästelevän, mitä teen siellä salissa jo nyt. Konserttien parasta antia itselleni oli soiton jälkeinen jutteluhetki yleisön kanssa. Se toi esittäjänkokemukseni tasolle, jossa oma suoriutuminen alkoi tuntua vähemmän merkitykselliseltä. Tärkeintä oli se, miten musiikki oli puhutellut kuulijoita.

Vähitellen käsitykseni yleisöyhteistyöstä alkoi muokkautua kahdensuuntaiseksi: kommunikaatiossa yleisö voi syventää omaa taidesuhdettaan mutta myös taiteilijalle yleisön kohtaaminen voi olla rikastuttava kokemus.

Hanke, jossa pyrin monistamaan omat hyvät yleisönkohtaamiskokemukseni, oli Sibelius-Akatemiassa vetämäni Vuorovaikutus-workshop. Siinä 25 hengen yleisöryhmä sai 14 konsertin ja keskustelutilaisuuden aikana tutustua yli 50 taiteilijaan ja yliopiston musiikkitarjontaan laajasti, jazzista operettiin. Workshopin yksinkertaisena ajatuksena oli saattaa taiteilijat ja yleisö vaihtamaan keskenään ajatuksia.

Taiteilijalle ns. hiljaisen tiedon purkaminen sanoiksi oli avartava kokemus: tutut asiat saivat tuoreen näkökulman, kun niitä kuvaili maallikoille. Yleisöryhmän piirissä arvostus taiteilijoita kohtaan nousi kohisten, kun selveni, miten valtavan määrän työtä he tekevät jokaisen esiintymisensä eteen. Keskustelut sinänsä olivat omiaan inhimillistämään taiteilijaa, sillä ne osoittivat taiteenteon olevan varsin raakaa ja arkistakin työtä, ei taivaasta tipahtanutta mystiikkaa.

Loppupalautteessa hämmästeltiin, ettei taiteilijoista välittynyt lainkaan ylemmyydentuntoinen asenne, vaan aito valmius keskusteluun. Jokin taidemusiikkikulttuurissa siis on yleisöä hämmentänyt, jos taiteilijan mutkattomuus ja sympaattisuus on erityinen yllätys.

Kaikki eivät halua keskustella, avautua tai kohdata, joten suotakoon jokaiselle mahdollisuus yksityiseen taidenautintoon rituaalisen konsertin puitteissa. Mutta ehkäpä monimuotoisuus, erilaiset kokeilut ja irtiotot voivat tarjota hitaasti muuttuvaan konserttikulttuuriimme tervetulleita vaihtoehtoja.

This entry was posted in Artikkelit. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *