Pekka, työpaikkakiusaaja

5.1.2015 Jokaisessa soittoprojektissa, kuten konsertin tai levytyksen valmistamisessa, on aina yksi tietty, rajattu musiikillinen kokonaisuus, johon koko projektin vaikeus tiivistyy. Olipa työn alla oleva ohjelma millainen tahansa, nousee aina esiin yksi muista erottuva teos, jakso tai vaikkapa tahti, jonka käsitteleminen vaatii erityishuomion. Tätä vaikeinta hetkeä tulee jännittää aina tietty määrä eikä ole merkitystä sillä, onko hetki objektiivisesti ottaen vaikea (eli olenko joskus osannut jotain vielä vaikeampaa), riittää että se on käsillä olevan kokonaisuuden vaikein. Kun konsertin tai levytyssession vaikein kohta lähestyy, jännitys nousee siksi, että hetki on jännittävyysasteikon kärjessä. Tuntuu siltä, että tätä lähestymistapaa on vaikea rikkoa. Vaikka esittäisin lavalla vain C-duuri asteikon oikealla kädellä hitaasti, mieleni valitsisi takuulla yhden äänen, josta alkaisin nähdä etukäteen painajaisia. Se olisi ehkä h, koska sen soittaisin nelosella eli ns. heikolla sormella. Esitys on esitys, ja olen sisäistänyt asenteen, ettei mikään musiikkiin liittyvä ole niin helppoa etteikö se voisi mennä pieleen esityksessä. Ehkä kaikkein vaativinta onkin soittaa vain jokin hyvin pieni asia, koska esityksellinen jännitys voi silloin helpoimmin pilata varsin suuren osan soitettavasta materiaalista. Mozartin kaksiminuuttinen menuetti ammattilaisyleisölle voi tuntua esittäjästä nälkävuodelta, jos mitään muuta soitettavaa ei sillä kertaa ole. Muistan kuulleeni jutun lyömäsoittajasta, jonka tehtävänä orkesterikonsertissa oli lyödä vain yhden kerran symbaaleilla iso forte-aksentti, mitään muuta soitettavaa hänellä ei sinä iltana ollut. Kun kohta lähestyi, jokin meni pieleen ajoituksessa – soittaja myöhästyi iskusta eikä tietenkään viitsinyt lyödä aksenttia väärään kohtaan. Ainoa mitä hän saattoi tehdä, oli heiluttaa symbaaleja muka äänen jatkeena vaikka mitään ääntä ei tullutkaan.

Valmistelen parhaillaan Karol Szymanowskin (1882–1937) kokonaispianotuotannon neljättä ja viidettä levyä. Levyprojektin loppu häämöttää, viides on sarjan viimeinen. Tänä keväänä olen keskittynyt harjoittelemaan erityisesti Kahtatoista etydiä op. 33 sekä Neljää puolalaista tanssia neljännelle levylle sekä lämmitellyt jo aiemmin soittamaani Pianosonaattia no 1, op. 8 viitoslevylle. Etydit ja tanssit ovat minulle uusia teoksia, ja niiden joukosta löytyy myös tämänkertainen vaikeuskisan voittaja: Etydi Op. 33 no 1. Suhteeni ykkösetydiin on kiihkeä ja intensiivinen. Kappale pitää minua (enkä minä sitä) otteessaan eri tavoin, muun muassa eilen soittaessani koko ohjelman läpi harjoitushuoneessani – alkuun tanssit, sitten muut teokset – vasemman käden kontrolli katosi tässä etydissä täysin. Jouduin soittamaan tämän huonosti menneen ykkösetydin jälkeen vielä yksitoista muuta etydiä, sonaatin sekä täysin keskeneräisen Romanttisen valssin, jonka mahdutan neloslevylle ja joka pitää opetella vielä toukokuun aikana. Koko ohjelman läpisoiton jälkeen mietin jälleen kyllästyneenä etydiä, jota tästä lähin kutsun Pekaksi. Pekka pääsi taas niskan päälle. Alkuun Pekka vaikuttaa minuun lannistavasti, ja käyn mielessäni raskaita ajatuksia: etydit ylipäänsä ovat vaikeita, en koskaan ole osannut tai tule osaamaan soittaa nopeasti, mikä kuvittelen olevani kun yritän soittaa näitä ja niin edelleen. Muutaman minuutin huokailtuani alan kuitenkin ajatella rakentavammin: mikä Pekan kanssa nyt tänään meni pieleen? Mikä oli se syy, joka vei kontrollin vasemmasta kädestäni? Lannistavan olon ydin tuntuu olevan tunne, ettei taas jaksa miettiä uudelleen asiaa, jonka on jo niin monta kertaa ratkaissut. Eli oikeastaan kyse ei ollut ylitsepääsemättömästä esteestä vaan silkasta väsymyksestä, siitä ettei haluaisi taas kerran ratkoa teknisiä ongelmia. Syyllistän Pekkaa minun lannistamisestani. Pekka on jo pitkään laahautunut mukanani, mutta hetkittäisistä ystävällisyyden osoituksista huolimatta hän ei vaikuta kovin luotettavalta. Pekka on vieras, hieman ylimielinen seuralainen, jota minun on pakko sietää ja jolle en voi näyttää turhautumistani. Häneen on aina suhtauduttava rakentavasti, ymmärtäväisesti ja analyyttisesti vaikka oikeasti tekisi mieli katkaista välit pysyvästi. Kuinka monta kertaa on sulatettava se, että kaikista yrityksistäni huolimatta hän kääntää toistuvasti selkänsä?

Luen Tiina Karakorven lisensiaatintyötä Pohdintoja soivilta kehiltä – Soittajan emansipaatio, jossa kirjoittaja kuvaa omaa soittoaan:

Löydän liimasormet neljännen jatkotutkintokonserttini kenraaliharjoituksessa. Kun sidon äänet, ne tuntuvat liukuvan rajattomasti toisiinsa. Tiivis legatosoitto tapahtuu mielessäni ja kehossani samanaikaisesti. Sormet tietävät musiikin ja ikään kuin ohjaavat soittoani. Ne ovat liimautuneet soittamaani musiikkiin eivätkä päästä irti. Äänten välillä on imu. (Karakorpi 2014, 25.)

Karakorpi sanoo ”löytävänsä”: toinenkin pianisti etsii, tietää, kadottaa ja löytää uudelleen. Hetkittäinen katoaminen siis kuuluu asiaan. Karakorven teksti lohduttaa minua. Kun ajattelen Pekkaa vain puhtaasti työasiana, minun on helpompi hyväksyä, että vankan suhteen rakentamiseen tarvitaan ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja aikaa.

Päivän treeni on ohi, mutta Pekka pyörii edelleen ajatuksissani. Yhtäkkiä huomaan, mikä ehkä on mennyt harjoitellessa pieleen. En ole enää pianon ääressä, mutten malta odottaa, että pääsen taas harjoittelemaan. Ajatus liimasormista on inspiroinut omaa harjoitteluani siitä lähtien kun luin Karakorven tekstiä ensimmäisen kerran. Ajattelen vasenta kättäni ja tiedän että kun taas ehdin harjoittelemaan, Pekka on vastaanottavaisempi. Jälleen olen astunut yhden askeleen eteenpäin kohti levytystä.

Kun Pekka on hyvällä tuulella, tekee mieli näyttäytyä hänen seurassaan. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että Pekka on minun ystäväni.

********

Lähteet:

Karakorpi, Tiina 2014. Pohdintoja soivilta kehiltä. Soittajan emansipaatio. Taiteellisen lisensiaatintutkinnon kirjallinen työ. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

2 Responses to Pekka, työpaikkakiusaaja

  1. Mikko Kervinen says:

    Anu on hämmästyttävä taiteilija; lahjakkuudellaan ja tahdollaan Anu vie Pekan vaikka läpi harmaan kiven. Karol Szymanowski-projekti on tästä mainio esimerkki.

  2. Anu says:

    Kiitos Mikko, olipa ilahduttava viesti joka auttaa jaksamaan kohta alkavan harjoitussession!

    Tosin, niin kauan kun pianoa soittaa, ilmestyy aina uusi Pekka.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *