Kaksoiselämää 1 – Yleisösuhteesta

jänikset_hare-940972_640

Avoin taitelija & Arvoisa yleisö -ohjelmani (ks. www.vehvilainen.net) on vuodesta 2008 tutkinut taiteilijuutta sekä taiteilijan yleisö- ja yhteiskuntasuhdetta erilaisin hankkein. Ohjelman eräänä johtoajatuksena on ollut romanttisen taiteilijakuvan kriittinen tarkastelu ja purkaminen sekä vaihtoehtoisten lähestymistapojen löytäminen siihen, mitä ymmärrämme ’taiteilijalla’. Aloin kiinnostua taiteilijuuden käsitteellistämisestä jo tohtoriopintojen kuluessa ja kirjoitin aiheesta oman kirjallisen työni Heittäydy – Kuusi kirjoitusta muusikkoudesta. Siinä mm. kritisoin romanttista boheemitaiteilijaa ja pohdin omaa teosuskollisuuttani. Olen sittemmin jatkanut aihepiirien parissa DocMusin opettajana tuoden keskusteluun ja koulutukseen näitä tärkeinä pitämiäni kysymyksiä.

DocMusissa työskentely on tarkoittanut eräänlaista kiinnostavaa kaksoiselämää: toimin pianistina taidemusiikkigenressä samaan aikaan, kun tarkkailen sitä. Tällaiseen elämään tottuu moni docmuslainen. Totumme tohtoriopintojen kuluessa reflektoimaan omaa taiteellista toimintaamme, ja vähitellen kriittisestä – jopa tutkimuksellisesta – reflektoinnista tulee oleellinen osa ammatillisuutta. Omassa työssäni tämä on tarkoittanut paljolti juuri taiteilijuus-käsitteen, taiteilijaidentiteetin ja taiteilijan yleisö- ja yhteiskuntasuhteen tarkastelua. Se, mikä ei ole itsestään selvää on ns. tutkimustulosten soveltaminen suoraan omaan taiteilijuuteen. Esimerkiksi yleisösuhdetta tarkastellessani olen järjestänyt useita hankkeita, joissa taiteilijat (minä tai muut) ja yleisö kohtaavat ja keskustelevat. Tulokset ovat olleet mieltäylentävän positiivisia, ja halu lähentää näitä tahoja on kasvanut entisestään (ks. kotisivuiltani mm. Keskustelevat pianokonsertit, Vuorovaikutus-workshop, Musiikkiesityksen synty). Tämä ei silti tarkoita, että haluaisin luopua vaikkapa tiukkaakin tiukemmasta resitaalietiketistä, jossa taiteilija ja yleisö pysyttelevät traditionaalisen välimatkan päässä toisistaan. Tutkimus- ja kehittämistyöni on oma maailmansa, joka toisinaan keskustelee ja toisinaan ei keskustele esiintyvä taitelija -maailmani kanssa. Huomasin tämän selvimmin konsertissa, jossa etiketin höllentäminen aiheutti minulle suuria keskittymisvaikeuksia ja huomasin kaipaavani pimennettyä katsomoa ja vain minun sormiini kohdistettua spottivaloa enemmän kuin koskaan. Teksti on parin vuoden takaa.

 (13.5.2013) Olen jälleen järjestänyt itselleni pienen kiertueen suomalaisiin palvelutaloihin, joissa yleisö poikkeaa hieman tavallisten konserttisalien yleisöistä. Tämänpäiväinen sali on melko iso ja flyygeli varsin hyvä, viritetty Yamaha. Mutta sali toimii myös kahvilana, ja vielä jokunen asukas lopettelee lounastaan. Useimmat kuuntelevat, kun esittäydyn ja kerron pian soittamastani ohjelmasta. Kuulen hieman melua kun aloitan. Kukaan asiakkaista ei aiheuta meteliä, mutta sen sijaan joku keittiössä ei lainkaan yritä hiljentää astioiden kalistelua seuraavan 45 minuutin aikana.

Aloitan kolmella masurkalla ja niitä soittaessani pohdin jo hieman jännittyneenä tulevia, vaikeita etydejä. Pelkään, etten pysty keskittymään tässä metelissä etydeihin. Etenkin numero kaksi on hyvin vaikea, ja olisi riskaabelia esittää sitä näin hektisessä ympäristössä.

 Asiakkaat kuuntelevat musiikkia hiljaa, mutta eräs lähelläni istuva hoitaja alkaa ärsyttää minua hieman. Hän avustaa pyörätuolilla liikkuvaa rouvaa ja he molemmat juovat kupin kahvia. Masurkan aikana hoitaja ottaa minusta valokuvan. Näen hänet soittaessani ja kuulen kameran ääneen. Olen yhtäkkiä tietoinen kasvojeni ilmeistä. Joskus huomaan tekeväni soiton aikana omituisia ilmeitä, mutta mitä sitten. Jos huomaan ilmeeni kesken soiton, muutan sen normaaliksi, sillä olisi idioottimaista olla tietoinen ilmeistään ja jatkaa niiden tekemistä. Sitten yleensä unohdan ilmeet saman tien ja jatkan niitä tiedostamattani. Keskittyminen on tärkeämpää kuin kasvonilmeiden miettiminen lavalla. Mutta valokuvan ottaminen on jo liikaa.

 Sitten huomaan, että hoitaja kuvaa minua videolle. Hän yksinkertaisesti pitää puhelintaan häpeämättömästi ilmassa, ja minua alkaa todella ottaa päähän. Hän ei edes yritä peitellä mitä tekee. Kolmannen masurkan jälkeen pyydän ystävällisesti laittamaan kaikki nauhoitusvälineet pois. En vaikuta ulospäin ärtyneeltä. En suuntaa sanojani hoitajaan vaan yleisesti kaikille kuulijoille. Hymyilen ja nyökkäilen kaikkiin mahdollisiin suuntiin osoittaakseni jonkinlaista suopeutta ja pehmentääkseni väistämättä karua asiaani.

Saman tien kadun sanojani. Tietenkin hoitaja nautti musiikista, ja nyt tein hyvin selväksi, että hänen toimintansa ei ollut sopivaa. Hän ei tarkoittanut mitään pahaa kellekään, mitä nyt osallistui konserttiin ja yritti nauttia siitä työntekonsa ohella. Sitten muu ajatus nousee mieleeni: onko kaiken oltava ilmaista? Saako nykyään kaiken haluamansa tallentaa omiin puhelimiinsa? Ilmaista musiikkia netissä, ilmaisia konsertteja missä tahansa? Pitääkö meidän taiteilijoiden niellä ihan mitä tahansa vai pitäisikö meidän puolustaa oikeuksiamme? Myyn levyjäni tässä samassa ILMAISkonsertissa, joten mitä järkeä siinä on, jos kuka tahansa voi nauhoittaa soittoani vapaasti. Ja, nauhoittaminen häiritsee.

Kaipaan ritualistista etikettiä niin paljon että voisin huutaa. En välitä yleisöstä, haluan vain keskittyä omaan projektiini ja soittaa nämä taidemusiikin mestariteokset rauhassa ja häiriöttä.

 Kaikki nämä ajatukset risteilevät mielessäni soittaessani ensimmäistä etydiä. Pistän etydiin kaikkeni, musiikki on lähestyttävämpääkin kuin oudot masurkat. Tuntuu että kuulijat pitävät etydistä. Oloni kohenee, mutta silti kuulen liikaa melua salista. Koska musiikki on äänekästä, eräs rouva melkein huutaa vierustoverilleen. Toki, muutenhan soittoni saattaisi häiritä näitä henkilöitä käymästä normaalia keskustelua. Olen heiluri, mieleni muuttuu välillä ”kaikki hyvin, ei haittaa vaikken voi keskittyä” ja ”haluan pois”.

 Sitten, yhtäkkiä päätän tehdä jotain sellaista, mitä en ole ikinä tehnyt aiemmin. Jätän soittamatta kakkosetydin, kaikkein vaikeimman kappaleen. En halua riskeerata sitä. Jos joku täällä pudottaisi kattilan etydin aikana, se sotkisi esitykseni täysin. Teos on sen verran hauras, minä olen hauras. Ja jos soittaisin huonosti vain muutamaa viikkoa ennen levytystäni, voisin saman tien ampua itseni. Tunnen itseni yksinäiseksi ja turhautuneeksi.

 Hetken arvon mielessäni: soittaako vaiko eikö? Kadunko myöhemmin että jänistin? Onko tämä ammattimaista vai epäammattimaista? Sitten yksinkertaisesti huomaan hyppääväni kakkosetydin yli ja siirtyväni suoraan kolmoseen.

 Etydit ovat kaunista, romanttista musiikkia, ja vaistoan ihmisten pitävän soitostani. Jatkan taas uusiin masurkkoihin. Hoitaja päättää viedä astiat rivakasti salin laidalla olevaan tiskikärryyn. Mutta hän tulee kyllä takaisin ja vie pyörätuolirouvan mukanaan pois. Mennessään he eivät juuri melua, mitä nyt muutama tuoli kirskuu lattiaa vasten. Konserttini onnistuminen tiivistyy hoitajaan – nyt poistuneeseen ja todennäköisesti sanoistani loukkaantuneeseen hoitajaan.

Tämä konsertti on iso miinus taiteellisessa excel-taulukossani. Tämän piti olla toimiva harjoituskonsertti ennen levytystä, mutta kaikkea muuta: vaikein kappale jäi soittamatta kokonaan ja yleisösuhde, jota akateemisissa hankkeissani niin hartaasti vaalin, tuotti vaikeuksia alusta asti. Anu Vehviläinen, Sibelius-Akatemian yleisöspesialisti savusti juuri kuulijan ulos konsertista.

 

 

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *