Kaksoiselämää II – Sietämätön taiteilija

leijona_lion-976389_640Blogitekstissäni Kaksoiselämää I – Yleisösuhteesta kuvasin Avoin taiteilija & Arvoisa yleisö -ohjelmani filosofiaa eli romanttisen taiteilijakuvan kriittistä tarkastelua ja uutta taiteilijuus-ymmärrystä. Koska suuri osa taidemusiikin käytännöistä (teoskeskeisyys, etiketti joka erottaa taiteilijan yleisöstä, mystisyyden korostaminen mediassa) edelleen muistuttaa romantiikan ajan käytännöistä, on tarpeen kysyä, kuinka valideja ne 2000-luvun maailmassa ovat. Itseäni eniten häirinnyt konnotaatio on ajatus mystisestä boheemitaiteilijasta, joka on vaikea, sosiaalisesti rajoittunut ja jatkuvasti jalat irti maasta oleva hahmo. Tuntemani muusikot ovat useimmiten normaaleja ihmisiä ja itsekin haluan ajatella olevani sellainen. Moni hankkeeni on kuitenkin osoittanut, että taiteilijoiden ylle sovitetaan yhä edelleen ”vaikean” viittaa; tämä tulee esiin mm. seuraavasta yleisökommentista, joka kirjattiin ylös vetämäni, taiteilijoiden ja yleisön välistä keskustelua sisältäneen Vuorovaikutus-workshopin loppupalautteessa:

Huomasin yllätyksekseni, että muusikot eivät olekaan yhtään arrogantteja!

Mutta kuten em. blogitekstissäni totesin, puhe ja toiminta eivät aina kohtaa, ei vaikka kuinka haluaisin taiteilijana edustaa ja tukea tutkimuksellisen toimintani tuloksia. Siitä, missä taidekentän kriitikkona huomaan muutostarpeen, saatankin esiintyvänä taiteilijana pitää tiukasti kiinni. Tutkimus- ja kehitystyö ja sen rinnalla elävä taiteellinen toiminta ovat täynnä avoimia kysymyksiä, joilla ei ole yksioikoista syy- seuraussuhdetta: voin tutkia taiteilijan yleisösuhdetta ilman, että kaikki positiiviset huomioni siirtyisivät automaattisesti omaan taiteilijantoimintaani. Tämä on loogista, olenhan kasvanut taidemusiikkiperinteeseen viisivuotiaasta asti, joten olisi hölmöä olettaa minkään pitkän ajan kuluessa opitun muuttuvan muuksi kovin nopeasti. Mutta jotta ristiriita ei kävisi liian suureksi, kaksoiselämän näkyväksi tekeminen on se keino, jolla olo normalisoituu ja kirkastuu. Taiteilijana reflektoin kaikkea tutkimuksellista löytämääni sopivassa määrin, vähitellen, ilman minkäänlaista muuttumispakkoa. Näin kaksoiselämä yleensä toimii. Sen sijaan seuraava päiväkirjakatkelma[1], jonka kirjoitin pari vuotta sitten valmistaessani kolmatta Szymanowski-levyäni, tuo esiin huomioita joita minun on vaikeampi hyväksyä.

(13.5.2013) Taas on Rondo-lehti postilaatikossa. Se käsittelee taidemusiikkia, mutta on sellainen populaari, ei-hypervakava ammattilehti. Rondossa on kiiltävät sivut ja paljon kuvia, jotka houkuttelevat avaaman lehden jälleen kerran. Vatsaan sattuu. Tunnen kirjaimellisesti kipua käännellessäni sivuja. En lue uppoutuakseni johonkin artikkeliin, mutta tunnistan nimiä ja kasvoja. Jos lukisin juttuja tarkemmin, kipu ehkä katoaisi. Keskittyisin johonkin aiheeseen, enkä tähän sekavaan, sumuiseen tunteeseen, joka vaivaa minua joka kerran kun Rondo-lehti löytyy postilaatikosta.

 Eipä mitään erityisen uutta tässäkään numerossa, mutta jokin saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Ehkäpä se on tapa, jolla taidemusiikkimaailmaa kuvataan lukijoille, kaikki nämä kauniit kuvat ja muut. Tai ehkäpä lehti edustaa menestystä, ja juuri nyt en koe itseäni menestyjäksi. Valmistelen levytystä. Pitäisi soittaa Szymanowskin pianoteoksia, joita todella rakastan. Nyt kuitenkin tuntuu, että levytysprojekti hankaa vastaan. Aloitin ajoissa, mutta aika ei tunnu riittävän. Olen väsynyt. Lapset kärsivät taiteellisista ambitioistani – suomennos: rähjään tytöille kun stressaan enkä nuku tarpeeksi. Treenaan paljon kotona, yleensä silloin kun lapset ovat koulussa ja hoidossa, mutta joskus he ovat kotona kun äiti harjoittelee. Ymmärrän, että kaikki vanhemmat väsyvät joskus, mutta jostain syystä koen että juuri taiteilija, joka huutaa lapsilleen on halveksittavampi kuin huutava sairaanhoitaja tai puuseppä. Taiteilijaego se siellä pilaa onnellista lapsuutta minkä ehtii – mikä voisi olla kamalampaa ja kliseisempää? Tarvitsen tilaa ja aikaa, mutten haluaisi sanoa sitä ääneen.

 Mutta enkös juuri minä todennut, että romanttinen taiteilijahahmo on aikansa elänyt, ei kuulu tähän päivään emmekä tarvitse sitä enää? Suutuin muusikolle, joka elämäkerrassaan valitteli että on niin vaikeaa loistaa lavalla JA keikan jälkeen ollakin taas normaali ihminen. Hänen ystävänsä antoivat kilvan lausuntoja että kyllä se on rasittava mutta kuunnelkaa kun se soittaa. Kaikki virheet on anteeksiannettu. Minä heitin ensimmäisen kiven ja julistin että tämä kamala mies edustaa aikansa elänyttä, romanttista nerotaiteilijakuvaa ollen erittäin huono esimerkki muille taiteilijoille. Meillä taiteilijoilla ei ole mitään oikeutta olla sietämättömiä.

 Minä olen sietämätön. Kello viideltä en voi jättää töitä sikseen ja keskittyä täysillä tyttäriini. Haluaisin vain rypeä omassa väärien äänien tuskassani ja unohtaa lapset.

[1] Teksti on kirjoitettu alun perin englanniksi. Se kuului luentooni vieraillessani Tahto-tohtorikoulun opettajana toukokuussa 2013.

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *