Harjoittelusta

pelokas_lemur-1045220_960_7201.12.2015 Työssäni yliopistonlehtorina teen monenlaista: opetan, ohjaan, arvioin. Kehitän ja tutkin. Oman työminäni ydinosaamista on pianonsoitto, johon olen kouluttautunut kouluikäisestä lähtien ja jonka päivittäinen harjoittelu muodostaa taiteilijaidentiteettini toiminnallisen perustan. Kaikki muut työtehtäväni vertautuvat harjoitteluun, johon suhtaudun aina intohimoisesti ja jännitteisesti. Jossain vaiheessa maisteriopintoja pidin harjoittelua varsinaisena olemisen muotona, jota esimerkiksi konsertti saattoi väärällä tavalla häiritä. Halusin uppoutua täysin harjoittelun maailmaan, jossa minkään ei tarvinnut olla vielä valmista ja jossa saatoin hioa eri osatekijöitä loputtomasti. Esiintyminen ikään kuin hävisi yhtälöstä kokonaan, sillä niistä ei tullut loogisia välitavoitteita vaan tilanteita, jotka rikkoivat harjoittelumaailman sisäisen harmonian. Tämä ei ollut tietoista, mutta jälkeenpäin ajateltuna on helppo ymmärtää, miksi harjoittelu sinänsä veti puoleensa ja houkutteli jäämään sinne.

Rakastan sitä, että harjoitteluhetki on täynnä mahdollisuuksia. Läsnä on kaikki se tieto ja kokemus, joka vuosien kuluessa pianonsoitosta on tarttunut mukaan. Tämän läsnäolon voi tuntea fyysisesti pään hujakoilla, jossa ajatukset risteilevät – osaanko valita niistä oikeat?

Nukutun yön jälkeisen heräämisen ja pian sen jälkeen alkavan aamuisen harjoittelun välissä oleva aika on merkityksellinen: oman mielen vetäytyminen, virittäytyminen harjoitteluun. Mieli sulkee muita asioita pois ja antaa tilaa tuleville soiville äänille sekä koko harjoittelun problematiikalle. Harjoittelun ajattelu ja siihen suuntautuminen alkaa heti herättyä. Ne minuutit, jotka kuluvat ennen kuin harjoittelu voi alkaa, ovat piinaavia, hitaita ja raskaita. Kommunikointi (puhe, sähköinen viestintä) muiden ihmisten kanssa sekä muut ääntä tuottavat elementit jäävät pois harjoittelun tieltä: on näennäisen hiljaista. Mielen sisällä kuitenkin on kova meteli. Mielen täyttävät toisinaan jännittynyt, hyväntahtoinen odotus, toisinaan taidemaailman asettamat suorituspaineet ja vaatimukset, jopa pelot.

Katarina Nummi-Kuisma avaa väitöskirjassaan Pianistin vire[1] pianonsoiton harjoittelun anatomiaa hienovaraisella ja yksityiskohtaisella tavalla. Nummi-Kuisman huomio kiinnittyy mm. fragmentaarisen ja kokonaisvaltaisen harjoittelun eroon. Tutkimuksessa mukana ollut pianisti[2] löysi harjoittelunsa myötä erityisen vireen, joka liittyi teoksen keskeytyksettömään läpisoittamiseen ja joka poikkesi merkittävästi fragmentaarisesta harjoittelemisen tavasta. Vireestä tuli tärkeä harjoittamisen kohde. (Nummi-Kuisma 2010, 263.) Tunnistan fragmentaarisen harjoittelun omaksi alueekseni. Siellä on mukava olla, aina voi tehdä jotain lisää ilman että vielä tarvitsee ottaa kokonaisvaltaista riskiä ja soittaa kappale alusta loppuun. Tämän havaitsin itsestäni jo kirjoittaessani omaa tohtorintutkinnon kirjallista työtä: kontrolloin ja hion, mutten haluaisi astua kynnyksen yli ja ottaa läpimenon riskiä. Olen järjestelmällisesti pakottanut itseni tähän riskinottoon eli soitan aina teosta paljon myös läpi, jopa silloin kun vasta olen sen kanssa alkuvaiheessa. Nummi-Kuisma tarjoaa tähän prosessiin yhä lisää välineitä.

Kiinnostukseni kohdistuu harjoittelua edeltävään tilaan. Voinko oppia muokkaamaan omasta harjoittelustani yhä miellyttävämmän kokemuksen? Voinko jo etukäteen, ennen harjoittelua saattaa kehomieleni tilaan, joka yksinomaan palvelisi tulevaa musisointia?

***

[1] Nummi-Kuisma, Katarina 2010. Pianistin vire – Intersubjektiivinen, systeeminen ja psykoanalyyttinen näkökulma virtuoosietydin soittamiseen. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

[2] Tutkimuksen pianistina toimi pianotaiteilija ja pedagogi Kristiina Junttu.

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA, Yleinen. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *