Mielen hallintaa

kettu_animal-967658__180Viime lokakuussa vietin pari päivää konferenssissa, mikä aiheutti tauon päivittäisessä harjoittelussa. Matkan jälkeen harjoittelu jatkui:

Kun pääsen taas flyygelin ääreen, olo on raskas. Soitan variaatioita, mutten usko soittooni. En pysty keskittymään yhteenkään musiikilliseen asiaan, vaan ikään kuin asetun itseni ulkopuolelle arvioimaan soittoani, sättien ja moittien, mattoa altani vetäen. Mietteilläni pahennan moninkertaisesti tauon aiheuttamaa jäykkyyttä. Jossain vaiheessa huomaan oman olotilani ja pysähdyn katsomaan sitä. Ketään muuta en ikinä haukkuisi tällä tavoin. Jos opettaisin jotakuta, olisin rohkaiseva. Päätän heti löytää jonkun mielekkään, sisällöllisen asian. Keskityn variaatioteeman karakteriin, etsin tunnelmaa ja soinnin balanssia. Kuuntelen siis. Sitten etsin toisen hyvän asian. Harjoittelu on taas toimivaa, olen musiikissa sisällä ja hyödyksi itselleni.

Tykkään valtavasti yliopistotyöhöni kuuluvista erilaisista osa-alueista. Olen pianisti, mutta jos soittaisin päivät pitkät vain pianoa tekemättä mitään muuta, tylsistyisin, erakoituisin, vatsahaavoittuisin. Pidän siitä, että voin vaikuttaa monella tasolla, hypätä pianon äärestä ohjaustilanteeseen ja puida tohtoriopiskelijan kanssa täsmälleen samoja taiteellisia kysymyksiä, kuin mitä juuri aiemmin soittaessani pohdin. Ja kun luen toisen muusikon kirjoittamaa tekstiä, saan valtavia elämyksiä ja ideoita omaan harjoitteluun. Taiteen piirissä tapahtuva tutkimus tuo käsiini lähes päivittäin jotain konkreettista, jonka hyöty ulottuu jopa omaan harjoituskoppiini. Tiina Karakorven liimasormet on yksi tällainen konkreettinen esimerkki (ks. blogini Pekka, työpaikkakiusaaja 22.10.2015).

Mutta moniulotteinen työ myös hajottaa. Aina kun kuuntelen konserttia, oloni on vähän huono, sillä oikeastaan pitäisi olla itse harjoittelemassa. Jos kuuntelen kaksi päivää konferenssiesitelmiä, pianistinen olo alkaa olla jo puolikuntoinen. En koskaan totu siihen, että joka hetki en voi olla harjoittelemassa. Haluaisin osata olla juuri siellä missä olen.

Laajempi perspektiivi: olen terve ja saan esimerkiksi soittaa pianoa. Se on paljon se. Jos soittaminen on joskus vähäisempää, sillä ei ole mitään merkitystä. Toistan: ei mitään merkitystä. Omat projektit ehkä viivästyvät, mutta mitään sen fataalimpaa ei tapahdu. Silti olen aina soittaessani ikään kuin lunastamassa jotain ihmeellistä oikeutusta olla taiteilija. Edellinen lause on naurettava ja sotii kaikkea tekemääni koulutuksenkehittämistyötä vastaan. Ketään ei kiinnosta olenko taiteilija vai en. Ja silti, jokin vääristymä pitää aina ensin sysiä pois tervehenkisen soittamisen tieltä. Kyse ei ole vain siitä että soitan tässä pianoa vaan mukaan tunkeutuu vaatimus olla tarpeeksi hyvä, olla opintojen ja näkemäni vaivan arvoinen, olla mielenkiintoinen taiteilija. Ajatus siitä, että hukkaisin aikaa juuri pianon ääressä on sietämätön.

Mindfulness, eli suomeksi tietoinen, hyväksyvä läsnäolo, opettaa nimensä mukaisesti läsnäoloa ja nyt-hetken hyväksymistä. Meditaatio – joka minulle tarkoittaa hetkeä hiljaisuudessa aistimuksiani havaiten – on laji, jota toki voi harjoittaa ja läsnäolossa kehittyä, mutta meditaatiohetkeä ei sinänsä tarvitse arvottaa hyväksi tai huonoksi. Oman kehon kuuntelu meditaatiossa on joka kerran palkitsevaa ja voi vähitellen tarjota myös meditaation ulkopuoliseen elämään, kuten soittoon, erilaisen otteen.

Harjoittelen tällä hetkellä siten, että harjoittelun alkuun soitan kaikki työn alla olevat teokset ensin läpi, sitten ryhdyn työstämään niitä yksityiskohtaisemmin. Usein soitan ne vielä lopuksi uudelleen kokonaisina. Harjoitteluni alussa minulla on siis pienimuotoinen, yksityinen konsertti ilman yleisöä, yleisö tietenkin paikalla vain kuvitteellisesti. Juuri tässä kohden nyt-hetken hyväksyminen on vaikeinta, sillä toki tähtään mielikuvissani olevaan ideaaliin, eivätkä teokset ole vielä ihan hallussa. Kaikki muu silti toimii, mutta edellä mainittuja sabotoivia ajatuksia (en pysty, en ole ehtinyt, oli tauko soittamisessa jne.) en siihen oikeastaan enää tarvitse. Voihan olla että liukastun banaaninkuoreen enkä ikinä tule esittämään teoksia yhdessäkään konsertissa. Miksi sitten nyt harjoitellessa pilaisin oman henkilökohtaisen musiikkihetkeni epäilemällä ja sättimällä sitä mitä soitan?

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

One Response to Mielen hallintaa

  1. Timo Posti says:

    Mielenkiintoinen kirjoitus. Tuo hyväksytyksi tulemisen tunne on varmasti kaikille tärkeä. Muistan lukeneeni tunnetusta säveltäjästä (Mozart?), että hänelle oli tärkeää konsertin alussa tietää pitikö yleisö hänestä. Itse ensimmäistä työtehtävää yleisön edessä hoitaessani ihmettelin miksi kaikki näyttivät niin vihaisilta. Myöhemmin olen ajatellut, että he olivat vain vakavia.
    Konserttiin tulen kuuntelemaan musiikkia (säveltäjää). Iloitsen siitä, että esitykset ovat aina hyviä, erinomaisia. Kritiikillä on liian suuri merkitys konserttikulttuurissamme. Taiteilija on palvelija säveltäjän ja kuulijan välissä. Ihanaa saada kuulla livenä musiikkia, jota itse voi vain harjoitella (ei esittää).
    ”Amatööripianisti”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *