Kollegat, työelämän suola

 

kollegat_penguin-2505_960_720

Akateemisen työn parhaita puolia ovat kollegat. Mahtaako kaikilla maailman työpaikoilla olla yhtä motivoitunutta ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvaa väkeä kuin yliopistoissa? Taideyliopistossa ei ainakaan tarvitse etsiä kutsumusta, sillä kaikki tuntemani kollegat ovat valmiita puolustamaan näkemyksiään vääryyksiä vastaan ja tappelemaan verisesti, jotta taiteen visiota ei tallottaisi.

Joskus kutsumus aiheuttaa hankaluuksia, sillä pienimmissäkin asioissa on kiusallisen monta näkökulmaa: niitä on tasan niin paljon, kuin joku älyää kysyä. Voidaan esimerkiksi keskustella siitä, voiko Mozartia soittaa tällä tavalla vai ei. On ihan mahtavaa, että on olemassa keskustelua, jossa aidosti kiistellään taiteellisista näkemyksistä – jotka viime kädessä ovat kuitenkin enimmäkseen makuasioita. Toisinaan, tuntikausien väittelyn jälkeen vastakkaiset näkemykset kohoavat seiniksi, joiden yli ketään ei enää huvita kiivetä. Tällaisten palaverien ja lautakuntasessioiden jälkeen olen kuitenkin ajatellut: mitä jos kaikille olisi ihan sama? Mitä jos joka ikinen asia kuitattaisiin olankohautuksella ja mitä jos joka tilanteessa mentäisiin siitä missä aita on matalin, jotta päästäisiin aikaisin kotiin tekemään jotain oikeasti mielekästä, koska työelämä ei herättäisi minkäänlaista intohimoa? Valitsen mieluummin fanaattiset kollegat.

Sitten on kollegoita, joiden kanssa dialogi on niin avartavaa, että omat työskentelytavat alkavat vähitellen muuttua. Kansanmusiikin professori Kristiina Ilmosen kanssa aloitimme keskustelun musiikin taiteellisesta tohtorintutkinnosta joitakin vuosia sitten ja sama keskustelu jatkuu edelleen. Jossain vaiheessa syntyi halu opettaa yhdessä, sekä valmistavien tohtoriopiskelijoiden johdantokurssilla[1], että kokonaan uudella, yhteistyönä syntyneellä Rivien välit -kurssilla. Olimme molemmat tehneet aikanamme taiteellisen tohtorintutkinnon ja pohdimme opetustyössämme samanlaisia kysymyksiä. Meitä kiinnosti myös tuoda kahta erillään ollutta koulutusohjelmaa ja traditiota lähemmäs toisiaan. Klassisena muusikkona minua viehätti kansanmuusikoissa erityisesti se jokin, mikä näyttäytyi eräänlaisena sisäsyntyisenä, taiteellisena vapautena ja voimakkaana läsnäolona; Kristiinan mielestä meillä klasareilla taas kaikki tuntui olevan ”tarkassa järjestyksessä”. Olen varma, että on olemassa niin boheemeja klasareita kuin neuroottisia kansanmuusikoitakin, mutta ainakin juuri meidän kahden kohdalla ennakkokäsitykset pitivät paikkansa. Minä tein kurssillemme sekuntiaikataulun, Kristiinakin toki suunnitteli, mutta itse opetustilanteessa tuntui aina heittäytyvän hetkeen pää edellä ilman kypärää. Silti – tai juuri siksi – kaikki sujui mutkattomasti. Erilaisuudet täydensivät toisiaan. Työskentelytapojemme ero tiivistyi Taidealojen yliopistopedagogiikan Ei noin!
-seminaarissa[2], jossa esittelimme Rivien välit -kurssia: olin lähettänyt yhdessä ideoimamme power point -diat Kristiinalle hyvissä ajoin varmistaen vielä edellisenä iltana, tulisiko häneltä niihin muutoksia. Ei tullut, ei ennen kuin vasta juuri esitelmämme alussa, jolloin Kristiina supisi korvaani, että kuuden dian sijaan niitä olisikin kolmetoista.

Rivien välit -kurssilla keskustellaan ja kirjoitetaan yhdessä, saman pöydän ääressä. Yhdessä olo kattaa kaikki kurssin osa-alueet – toisinaan ollaan isossa ryhmässä, joskus pareittain. Toimintatavat tarjoavat vaihtoehdon yksilökeskeiselle ja minä-lähtöiselle olemiselle, jotka näen erityisesti taidemusiikkia vaivaavina ominaispiirteinä; instrumentin hallinta kun vaatii aina paljon myös yksin tekemistä, harjoituskopissa istumista ja puurtamista.  Sivutuotteena voi syntyä käsitys, että kaikesta pitäisi osata selviytyä yksin. Juuri tätä olen kadehtinut kansanmuusikoilta, he näyttävät aina tekevän kaiken porukalla.  Kurssin tärkeimpiä oivalluksia onkin ollut näyttää tohtoriopiskelijoille meidän ohjaajien välinen dialogisuus. Ihmettelyä ja oppimista ei ulkoisteta opiskelijoille – jotka sivumennen sanottuna ovat kukin kokeneita ja näkemyksellisiä musiikin ammattilaisia – vaan se on jatkuvasti käynnissä myös Kristiinan ja minun välisessä vuorovaikutuksessa. Tämä asenne on selvästi vauhdittanut oppimisprosesseja: kurssilla on ollut tavallista vähemmän suorituspaineita, ja jo ensimmäisissä sessioissa opiskelijat pääsivät kiinni itselleen tärkeisiin kysymyksiin ja toivat avoimesti esiin taiteen rivien välisiä ilmiöitä.

Työn oppii tietenkin tekemällä, mutta aika paljon saa kiittää ympärillä olevia kollegoita, joilta voi oppia ilmaiseksi vaikka mitä.

******
VIITTEET:
[1] Propedeuttinen kurssi taiteilijoille; Kristiina Ilmonen, Markus Kuikka ja Anu Vehviläinen, DocMus-tohtorikoulu.
[2] Taideyliopistolaisille avoin EI NOIN! Yliopistopedagogiikka taiteen palveluksessa
-seminaari pidettiin Sibelius-Akatemiassa 26.–27.4.2017.

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *