Matto lähtee alta

matto-lahtee_squirrel-2208812__340Kuvailin taannoin (FB 29.5.2017) kokemuksiani Kimmo Modigin Siksikö olen paperia –näyttelyssä, HAM-galleriassa. Nyt näyttely on ohi, ja mietin edelleen miksi se oli niin vaikuttava. Ainakin se otti kantaa taidon olemukseen taiteenteossa. Äkkiseltään voisi sanoa, että näyttelystä oli karsittu pois kaikki perinteisesti ymmärrettävä taiteilijan käsityötaito. Esillä oli lähinnä käsinkirjoitettuja, puhekieltä ja sutattuja virheitä täynnä olevia A-nelosia, jotka oli teipattu ympäri galleriatilaa. Kontrasti mm. viereiseen huoneeseen ripustettuihin Cris af Enehielmin teoksiin oli valtava. (Modigin jälkeen af Enehielm särki silmiin, ennen kuin niihin ajan kanssa taas tottui.) Vaikka mistä minä tiedän, kuinka kauan Modig oli asetellut jokaista teipattua lappua siten, että ne vain näyttivät olevan kiireessä teipatut. Mikä mahtaa olla epämääräisin kohta valkoista gallerian seinää, johon voi jotain ripustaa tietoisesti väärin? Vai onko tämä taas se hetki, kun tyhmä galleriassa kävijä ihmettelee vaahtosammuttimen edessä ”onpa hieno” eikä tajua, että kyse ei ole taideteoksesta vaan vaahtosammuttimesta. Jäin luuppiin: teippasiko Kimmo Modig A-neloset seinälle suunnitellun huolellisesti, vaikka asettelu näyttikin summittaiselta, jolloin voisimme todeta, että kuvataiteellista silmää ja siis käsityötaitoa on sittenkin tarvittu? Vai ei?

Luulisi ainakin, ettei kuvataiteilija pääse eroon siitä, että hänellä on kuvataiteellista silmää.

Sitten, lappuihin oli rustattu lauseita. Pelkkä käsiala johti salakavalasti ajattelemaan, että ajatuksetkin ovat syntyneet nopeasti, ja koska lapuissa lukenut teksti oli mitä syvällisintä, vaikutelma oli hätkähdyttävä. Siitä kaikki spontaanit, emotionaaliset reaktiot, joita koin vielä silloinkin, kun näin näyttelyn kolmannen kerran. Eihän se niin ole, huomaan nyt. Esillä ollutta ajattelua on pohjustettu tietenkin pitkään, mutta esitystapa, joka korostaa mahdollisimman vähän juuri taiteessa pyhää käsityötaitoa, johti ainakin minut harhaan.

Eräässä jo aiemmin julkaisemassaan puheenvuorossa, jonka oli näyttelyynsä myös teipannut, Modig kritisoi taidenäyttelyiden ja tapahtumien tematisointia, jonka näki rajoittavan vapaata assosiaatiota ja yllättäviä ajatuksellisia siirtymiä. Toisaalta, mielsin Siksikö olen paperia -näyttelyn erääksi vahvaksi teemaksi taidepolitiikan: kenellä on valtaa ja millä tavoin valtaa jaetaan ja käytetään. Kuka tarjoaa taiteilijalle näyttelytilan ja mitä häneltä tällöin odotetaan – tätä kaikkea Modig pohti itseään juurikaan säästämättä.

Käsityötaidon ja taidepolitiikan pohdinta ovat itsellenikin läheisiä teemoja, koska olen käsityöhön sitoutunut pianisti sekä Suomen hallituksen mielenoikkujen varassa palkkani ansaitseva akateeminen henkilö. Pianonsoitossa käsityötaito on häkellyttävän keskeinen. Kärjistäen, pianistina ei ole pakko olla mielipidettä, mutta on pakko osata. Eli voi soittaa teoksen oikein vaikkapa muita imitoiden, mikä ei välttämättä vie kovin pitkälle, mutta voi kuulostaa tosi hyvältä. Ja kaiken tämän voi tehdä ottamatta kantaa maailmaan millään tavalla, olemalla suhteessa pelkkään teokseen. Modig jätti väliin koko kuvataiteen käsityötaidon (paitsi jos nyt ymmärsin kaiken väärin ja niitä lappuja onkin editoitu viikkotolkulla) ja tarjosi ajateltavaa ikiajoiksi. Pianistia tällainen liikuttaa aivan erityisesti.

Vaikka koen edellä mainitut teemat helposti lähestyttäviksi ja samastuttaviksi, ne eivät kuitenkaan olleet se juttu, joka veti maton altani Modigin näyttelyssä. Nyt tiedän, mitä arvostan vielä enemmän kuin huumorin värittämää oivaltavuutta tai kykyä herättää ajatuksia. Arvostan ystävällisyyttä. Sitä, että taiteilija viestii kaiken sanottavansa valittamatta ja sormella osoittamatta. Arvostan sitä, että taiteen kautta välittyy itsekriittisyys ja vankka yritys pyrkiä rehellisyyteen laittamalla likoon oma itse, muiden/ympäristön syyllistämisen sijaan. Koin vaivatta suurta myötätuntoa taiteilijaa kohtaan hänen kirjoittaessaan peloistaan, sillä kaikki näyttelyssä esillä ollut pyrki ottamaan mukaan, jakamaan ajattelua taiteilijan kanssa. Ajatellen vihapuhetta ja sen kritiikkinä syntynyttä vastavihapuhetta (esim. ”kuinka haukkua Donald Trumpia mahdollisimman nokkelasti”), jota maailmamme on juuri nyt täynnä, Modigin näyttely oli ilmapiiriltään poikkeuksellisen rakentava. Se oli sananmukaisesti aseistariisuva.

This entry was posted in Blogi: PIANISTI KIRJOITTAA. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *